Jarkko Tontti: Kaupunki meren sylissä

Nuori Voima 6/2004, s. 51.

Tommi Parkko: Sileäksi puhuttu. Tammi 2004.

Seitsemän vuotta on vierähtänyt Tommi Parkon esikoiskokoelmasta Lyhyt muisti, meri (Tammi 1997). Siinä välissä runoilija, läänintaiteilija ja kustantaja on ollut monessa menossa mukana. Hyvä näin. Runous ei elä ja voi pulskasti pelkästään sillä, että kynäniekat näpertävät loukoissaan riimejä. Puuhamiehiä ja -naisia tarvitaan, Parkolle siitä iso kiitos, semminkin kun nämä muut riennot lienevät ainakin osasyy toisen kokoelman viipymiseen. Toinen syy on ehkä se pitkälle hiottu ja harkittu tyylikkyys, joka tämänkin kokoelman runoista huokuu. Jokainen runo tuntuu pitkään mietityltä ja loppuun asti viimeistellyltä.

Pitkän julkaisutauon jälkeen lukija odottaa runoilijalta tyylinmuutosta, suunnan vaihtoa ja uutta ihmeteltävää.

Esikoiskokoelman kansitaitteessa Parkkoa mainostettiin Vehkalahden talonpoikaispurjehtijoiden pitäjän kasvatiksi, sittemmin vantaalaistuneeksi. Merelliset maisemat ja yleinen loiskinta hallitsivat esikoista. Muistiin jäivät erityisesti pitkät runorevitykset, joissa paitsi tähyiltiin rannalta merelle, myös runotettiin paikallista ja isompaakin historiaa: Aurinko aurinkoisen säteet, /heijastus veden sileällä pellolla. / Ruotsit asuttavat rannat, ei-kenenkään maat, / polttavat metsän huomenlahjaksi pellolle.

Uudessa kokoelmassa pitkiä runoja on selvästi vähemmän. Tämä on vahinko. Ainakin minä olen vakuuttunut, että parhaimmillaan pitkä runo pesee aina lyhyen, kirjoittajasta riippumatta. Lyhyen runon ainaisena vaarana on suistua aforistiseksi viisasteluksi, yleissyvälliseksi ohjeeksi, siitä ”miten pitäisi elää”. Parkon runoissa tämä vaara ei ole koskaan ollut aktuelli, mutta myös hänen kohdallaan kokoelmien pisimmät runot ovat parhaita.

Maisemat ovat Sileäksi puhutussa toiset kuin esikoisessa. Toki merirunoja ja rannalla hortoilua löytyy uudestakin kokoelmasta: Omasta mielestäni / olen meren rannalla leikkivä poika, / teen sen / minkä järki ja kunnia vaatii. Mutta nyt mukaan on tullut runsas kaupunkikuvasto. Tämän kaiken saan jos en toivo tai pelkää. / Savesta tehty kaupunki, terästä ja lasia. Kaiken / tämän voin antaa, se minulle annetaan ja annan sen kenelle haluan.

Kaupungissa olemista ei kuitenkaan nosteta esiin tunnelmoiden tai erityisen positiivisessa sävyssä. Kaupunkirunous on tunnetusti saanut viimevuosina useita edustajia. Parkko ei tähän jengiin kuulu. Pikemminkin tekstistä huokuu kaupunkiin tympääntyminen, nyreys, ehkä jopa jonkin sortin maaseutumyönteisyys. Minä, kuollut, asun pimeässä paikassa, maalla / Se on märehtivä lehmä pellolla, / ohiajaneen autoilijan muisto, juoru, / variksenpelättimen maa.  Sinä olet kaupunki, ontoksi kulunut joki / ei tee sinusta rikasta, hammasratas ei ole puhetta / kestävämpää.

Vaikka vuosikymmeniä odotellun kotimaisen kaupunkikirjallisuuden voittokulkua on kiitelty ja ihasteltu, vaikuttaa siltä, että Parkko ei betonipoetiikkaa mukisematta niele. Hän ei suostu kirjoittamaan pelkkiä myöhäisbaudelairelaisia cityrunoja. Toki Parkko tuntee kaupungin (Raudasta punotut verkot, rattaat / ovat yön liikkuvia osia), mutta yhä uudestaan teksti haikailee toisaalle: On tarpeeksi vihreitä niittyjä kävellä, / rumia kaupunkeja asua ja tarpeeksi kosteaa / multaa kuolla kunnolla.

Ihmissuhdetematiikka vilahtelee useassa runossa. Runon minän ja sinän ohessa on tällöin usein puheena lapsi. Mutta lapsi on toisaalla, odotuksen tilassa, ei läsnä vaan puheen ja ajatuksen kohteena. Ihmissuhteessa runominä ei ole vaatimaton. Hän julistautuu keisariksi: Olen huono hallitsija, valtakunta nousee kapinaan. Olen oppinut /käyttämään sormiani että täriset. Hieno vanhan aiheen kiteytys löytyy runosta, joka alkaa Rakkauden hoitavat koneet jos meitä ei kiinnosta.

Vaikka Sileäksi puhuttu vilisee oivallisia täsmähavaintoja kaupungista ja ihmissuhteista, niin minulle jäi piskuisesti pettynyt kokonaisvaikutelma. Ei niinkään kokoelmasta sinänsä, vaan verrattuna Parkon esikoiseen, Lyhyt muisti, meri -teokseen. Esikoiskokoelmassaan Parkko kirjoitti vereslihaisella vimmalla ja lukijalle jäi vaikutelma, että nyt totisesti ollaan jonkin kirjoittajalle isosti merkitsevän asian äärellä. Uudessa kokoelmassa kielikuvat riuhtovat villisti joka suuntaan, mutta ne eivät kiepu asian itsensä ympärillä. Ainakaan minä en pystynyt lukiessani loihtimaan esiin ’sitä jotain’, sanomatonta salaisuutta tai edes eksistentiaalista perustunnelmaa, jonka ympärille kokoelma rakentuisi. Voi toki olla, että tulokulmani tekstiin on liian teemahakuinen, mutta olisin kaivannut esimerkiksi osastoille nimiä, edes jotain suuntaviittoja joihin lukija voi kiinnittyä. Hukassa tai hukuksissa oleminen on toki sanomisen arvoista sekin, ei siinä mitään.

Jarkko Tontti