Jarkko Tontti: Kirjallisuuden maailma vuonna 2112

Kanava 1/2012.

Minkälaisessa kielellisessä, kirjallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa elämme sadan vuoden kuluttua?

Latinan kielen verbi transmittere kääntyy suomeksi lähettämisenä ja välittämisenä. Juuri ja perusta tälle ilmaisulle on käsikirjoitusten siirtyminen sukupolvelta toiselle kopioina ennen kirjapainotaidon keksimistä. Tarkemmin sanottuna ne eivät olleet kopioita nykymielessä, vaan joka jäljennyskierroksella vähän muuttuneita uusia versiota. Kirjallisen ja kulttuurisen siirtymän, transmission perustyyppi on menneestä tulevan perinteen soveltaminen ja omaksuminen nykyisyydessä, jossa tapahtumassa jotain aina muuttuu ja jotain samalla pysyy.

Nyt otamme täysin päinvastaisen suunnan ajassa. Menneestä nykyiseen -transmission sijaan katsomme tulevaisuuteen. Kyseessä on niin sanottu valistunut arvaus, ennustus siitä, miten maailma makaa sadan vuoden kuluttua.

Yksinkertaistamisen vuoksi laitettakoon esille kolme vaihtoehtoa.

Vaihtoehto 1 – V. S. Naipaul

Ensimmäinen mahdollisuus on yksikielinen maailma ja kirjallisuus. Kutsukaamme tätä vaihtoehdoksi V. S. Naipaul, intialaista sukujuurta olevan, Tridinad ja Tobagossa syntyneen ja englanniksi kirjoittavan kirjailijan mukaan. Globalisaatioksi kutsuttu taloudellisen ja kulttuurisen vuorovaikutuksen kiihtyminen voi johtaa tilanteeseen, jossa yksi kieli nousee kaikkialla vallitsevaksi kommunikaation ja myös kirjallisuuden välineeksi. Näillä näkymin tämä kieli olisi tietysti englanti, joka on jo nyt kansainvälisen talouden ja politiikan kieli ja yhä enemmän myös kulttuurin kieli. Paikalliset lingua francat yhä vastustavat englannin ylivaltaa, espanja, ranska, venäjä, kiina ja arabia ovat englantia vahvempia omilla maantieteellisillä valta-alueillaan. Mutta tämä voi muuttua. Kieliä kuolee koko ajan. Kaikkialla maailmassa jokainen uusi sukupolvi osaa edellistä paremmin nimenomaan englantia. Onko lopputuloksena, esimerkkivuonna 2112, maailma jossa muut kielet ovat ensin kuihtuneet kotikäyttöön ja lopulta kokonaan? Näin aikanaan kävi nykyisten kansallisvaltioiden synnyn aikana. Vielä 1800-luvulla esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa suuri osa ihmisiä puhui aivan muita kieliä kuin ranskaa tai italiaa.

Ajan mittaan englanninkielinen ihmiskunta on mahdollinen, nykyhetken tilanteen perusteella ehkä jopa todennäköinen tulevaisuus. Yksikielisestä ihmiskunnasta olisi eittämättömiä hyötyjä. Sellainen tärkeähkö seikka kuin maailmanrauha esimerkiksi olisi paljon helpommin saavutettavissa, jos kaikilla ihmiskunnan jäsenillä olisi yksi yhteinen kieli. Kuten nationalismi ja uskonnot, myös kielet erottavat ihmisiä keinotekoisesti toisistaan, valitettavan usein toisilleen vihamielisiksi ryhmittymiksi. Yksikielisyyden etu kirjallisuuden kannalta olisi tietysti se, että jokaisella kirjailijalla olisi potentiaalisena yleisönään koko ihmiskunta. Nykyäänkin monet mielenkiintoisimmat kirjallisuudet ovat nimenomaan englanniksi kirjoitettuja, mutta kirjoittajan tausta on jossain muualla, josta V. S. Naipaul on hyvä esimerkki. Kulttuurien ja kirjallisuuksien kirjo eri puolilla maailmaa olisi yhä valtaisa, vaikka kaikki puhuisivat ja kirjoittaisivat kieltä, joka muistuttaisi nykyistä englantia. Siihen olisivat sulautuneet kaikki nykyiset kielet ja tämän sulautumisen ansiosta myös muuttaneet englannin universaaliksi välineeksi, joka yhdistää.

Mutta menetys olisi silti valtava. Kuten hyvin tiedämme, kieli ei ole vain kommunikaation väline, vaan jokainen kieli on myös oma, ainutkertainen todellisuutensa. Yksikielisessä  maailmassa paljon jäisi sanomatta ja ajattelematta. Kyseessä olisi kasvi- ja eläinlajien sukupuuttoon kuolemiseen verrattavissa oleva globaali surkastuminen. Silti mieleeni nousee kiusallinen, piinaava kysymys. Jos asetetaan maailmanrauha ja globaali hyvinvointi vastaan pelkkä monikielisyys, ymmärrän hyvin, että monikin olisi valmis hyväksymään yksikielisen maailman.

Vaihtoehto 2 – Heikki Turunen

Toinen vaihtoehto on paluu nationalismiin, olkoon se vaihtoehto nimeltään Heikki Turunen. Ainakin Euroopan tasolla kansallismielisyys on poliittisena ideologiana kovassa nousussa. Poliittisen vasemmiston niin sanottu globalisaatiokritiikki muistuttaa kummallisella tavalla poliittisen oikeiston maahanmuuttokriittisyyttä ja kansallismielisyyttä. Molemmat ruokkivat kaikissa ihmisissä piileviä atavistisia pelkoja ja kaipuuta lapsenomaiseen, yksinkertaiseen maailmaan ilman ryppyjä, jatkuvaa muutosta ja monimutkaisuutta.

Tämän vaihtoehdon voitto vuonna 2112 on myös mahdollinen. Tuloksena olisi kulttuurinen pysähtyminen 1900-luvulle, jonka kuluessa kansallisvaltioiden välinen kilpailu saattoi ihmiskunnan ensimmäistä kertaa aidosti sen mahdollisuuden eteen, että voimme myös tappaa ja tuhota itsemme.

Tässä vaihtoehdossa kielten ja kirjallisuuksien elo jatkuisi kutakuinkin nykyisellään. Kansallisvaltiot tukisivat auliisti tai vähemmän auliisti oman kansalliskielensä kirjallisuutta ja kirjailija, joka kovaan ääneen puolustaa sellaisia kuvitteellisia fantasioita kuten suomalaisuutta tai bhutanilaisuutta, saisi varmasti sekä lukijoita että rahallista tukea.

Poeettiset heimoittumiset noudattelisivat yhä pääosin kansallisvaltioiden rajoja, vaikka pieni vähemmistö, kuten nykyäänkin, seuraisi aktiivisesti myös mitä muissa heimoissa puuhataan. Suurta yleisöä se ei kiinnostaisi. Se tyytyisi nationalismin kollektiiviseen kuvitelmaan. Samaan aikaan kansallisvaltiot tekisivät sitä, mitä ne ovat aina tehneet, eli kohdelleet nurjasti ja pahimmillaan tuhonneet omien rajojensa sisällä vaikuttaneita vähemmistökieliä. Tarina on tuttu. Kaikkien nykyisten kansallisvaltioiden synty on tarkoittanut kulttuurista köyhtymistä, alueellisten murteiden ja paikalliskielten tukahduttamista ja yhdenmukaistamista.

Tässä vaihtoehdossa vuonna 2112 kansallisvaltioiden keskinäinen kilpailu jatkuisi, eli globaalit tappokinkerit, joita voimme vähän väliä katsoa uutisista. Isot kielet ja kansallisuudet jyräisivät ja pienet kielet kitisisivät, kuten nykyäänkin. Kulttuurinen vienti olisi pääosin yksisuuntaista, vuosi 2112 eroaisi ehkä vuodesta 2012 siinä, että nykyään käännetään pääosin englannista muille kielille, silloin ehkä mandariinikiinasta tai jostain muusta taloudellisen valta-aseman saavuttaneen valtion kielestä. Historiallisesti nationalismin nousu tapahtui yhtä jalkaa romaanikirjallisuuden nousun kanssa. Romaanista tuli kirjallisuutta isolla koolla, ja muuta lajit kuten runous ja draama menettivät asemiaan. En tiedä, oliko tämä sattuma. Voi olla, että ei ollut, ja romaani ja yhä vain jatkuva haikailu suurten kansallisten kertomusten perään on raudanlujassa yhteydessä nationalismiin. Jos tämä pitää paikkansa, kansallismielisyyden hallitsemassa maailmassa vuonna 2112 runous olisi yhtä marginaalista kuin se on nykyäänkin.

Vaihtoehto 3 – Jorge Luís Borges

Kolmannen vaihtoehdon nimi olkoon Jorge Luís Borges, joka osasi tiettävästi lähes kymmentä kieltä ja jonka teos Haarautuvien polkujen puutarha toimii tässä yhteydessä myös vertauskuvana. Vaihtoehdon nimi voisi olla myös Bryssel, yksi harvoista aidosti monikielisistä kaupungeista, jossa ei varsinaisesti ole yhtä yhteistä lingua francaa vaan tilanteesta riippuen englannilla, ranskalla ja flaamilla tulee helpoiten toimeen, mutta mikään näistä ei hallitse. Tässä vaihtoehdossa ihmiskunta olisi vuonna 2112 luopunut tähänastisista keksinnöistään epäonnistuneimmasta eli kansallismielisyydestä, nationalismista. Kansallisvaltioita ei enää olisi vaan niiden sijalla globaali maailmanhallitus, YK:n perillinen, suurin piirtein EU:n kaltainen järjestelmä ulotettuna koko maailmaan. Kuten EU:ssa, vuoden 2112 maailmassakaan mikään yksittäinen kieli ei olisi ”virallinen kieli” vaan kaikki käännettäisiin kaikille kielille. Tämä edellyttäisi nykyisten valtavien kehityserojen tasoittumista maailman eri kolkkien välillä. Kun elintasoerot ovat pienet, nyt utopialta näyttävä ja vain Euroopassa joten kuten toteutunut aidosti monikulttuurinen poliittinen yhteisö on mahdollinen.

Mitä tämä tarkoittaisi kirjallisuudelle ja kulttuurille laajemminkin?

Kääntäjiä tarvittaisiin moninkertaisesti nykyiseen verrattuna. Kulttuurinen ja kielellinen runsaus velloisi ennennäkemättömällä tavalla. Ei olisi nykyisenkaltaisia selkeitä maantieteellisiä alueita, joissa jotakin kieltä puhutaan, vaan enemmänkin pieniä kulttuurisia taskuja ja sen lisäksi isoja ja pieniä virtuaalisia yhteisöjä maailmanverkossa. Nykyisessä Miehikkälässä puhuttaisiin nykyisen suomen eri murteiden tai versioiden lisäksi jotain englanninkaltaista ja ehkäpä udmurttia, uiguuria ja xhosaa.

Tämä vaihtoehto olisi sekä kulttuurisesti että poliittisesti moninapainen. Kielten muutos olisi nykyiseen verrattuna nopeampaa, niin sanaston kuin rakenteenkin tasolla. Suurin osa kirjallisuudesta velloisi sähköisenä kaaoksena maailmanverkossa, jossa käännösohjelmien ansiosta kielestä ja kirjallisuudesta toiseen siirtymistä ei välttämättä aina edes huomaisi.

Jotkin kielet olisivat toisia yleisempiä ja voimakkaampia, mutta kielten lähtökohtainen yhdenvertaisuus olisi koko yhteiselon perustan perusta. Käännettäisiin ja yhä enemmän käännettäisiin. Nyt vasta idullaan olevat tietokoneiden käännösohjelmat helpottaisivat myriadissa kielirunsaudessa navigoimista. Tietokoneissa ja ehkä myös jokaisen ihmisen korvaan laitetussa implantissa olisi käännösohjelma, jolla arkikommunikaatio sujuisi, vaikka kirjalliset vivahteet edelleen tarvitsisivat ihmiskääntäjän, jos ihmisen ja koneen eroa tuolloin enää edes voisi yksiselitteisesti tehdä. Sivumennen sanoen käännösohjelmat ovat kehittyneet niin huimaa vauhtia, että niistä voi hyvinkin tulla maailman kielisekamelskaan aito ratkaisu ennemmin kuin aavistammekaan.

Tietynlainen byrokraattinen kankeus varmaankin rasittaisi keskushallintoa kuten nykyistä Euroopan unioniakin. Kun sadoista kielistä pitää kääntää sadoille kielille ja ihmiskunnan kaoottisen monimuotoisuuden yritetään jotenkin selvitä, käytännön ongelmista tuskin olisi pulaa. Mutta kirjallisuuden ja kielten kannalta tilanne olisi erinomainen. Kielet ja kommunikaatio olisi koko yhteiskunnan lähtökohta, kielestä kieleen siirtyminen ja takaisin tuleminen. Voi olla, että tämä tarkoittaisi jonkin runouden kaltaisen kirjallisuuden kulta-aikaa. Sosiaalisen elämän siirtyminen yhä enemmän verkkoon ja verkkotodellisuuden hektinen nykivyys työskentelee runouden, lyhyen ja nopean kirjallisuuden puolesta suhteessa raskaana ja hitaasti mataavaan romaanikirjallisuuteen. Jo nyt kielten sekoittuminen on idullaan joissakin nykyrunouksissa, joissa eri kieliä sotketaan surutta tai jossa kielen musikaalisuus ja materiaalisuus ohittaa kielen sitoutumisena yhteen staattisen kieliopilliseen järjestykseen.

Ehkä vaihtoehdossa Jorge Luís Borges nousisi esiin kaikkein selvimmin esiin F. W. Schellingin määritelmä runouden ja kielen suhteesta: ”Kieli itsessään on se kaaos, josta runouden on muovattava ideoidensa ruumiit.”

Jarkko Tontti
Perustuu Helsingin poetiikkakonferenssissa 28.8.2011 pidettyyn esitelmään. Ilmestynyt Kanava 1/2012, s. 46-49.