Jarkko Tontti: Mihin tarvitaan puhetta suvereenista?

Teoksessa Laki ja rakkaus. Toim. Ari Hirvonen ja Pia Sivenius. Loki-Kirjat 2007, s. 55-58.

Suvereenista sen kun tekstiä pulppuaa. Jean Bodinista, Thomas Hobbesin ja Carl Schmittin kautta Derridaan ja Agambeniin, heitä seurailevista epigonien ja eksegeettien legioonista puhumattakaan. Oikeusjärjestelmän ja poliittisen yhteisön perustan periaatteen etsiminen jatkuu ja jatkuu. Suvereeni näyttää monia kiusaavan, ahdistavan.

Turhalta tuntuu.

Miksikö? Siksi, että suvereeni on tarpeeton ja ennen kaikkea vakavasti eksistenssivammainen entiteetti. Teoriapuhe suvereenista on tuuleen kirjoittamista. Suvereenia ei ole koskaan ollut, eikä sitä tai sellaista voi käsitteellisesti olla olemassa. Olen toisaalla esittänyt perusteellisemmin miksi näin on.[1] Mutta sallittakoon kertaus, mater studiorum.

Lainsäätäjä ei ole, eikä käsitteellisesti voi olla suvereeni eli rajoittamaton ja kaikkivoipa. Muodollisen lainsäätäjän, parlamentin, itsevaltiaan tai milloin minkin tai kenenkin ’tahto’ on välttämättä ja aina rajoittunut, sidottu ja ehdollistettu ennalta. Kuten Hegel jo esitti, lakikodifikaation ’luominen’ ei tarkoita sisällöllisesti uuden säännöstön synnyttämistä, vaan jonkin laillisen sisällön saattamista yleiseen tietoisuuteen. ”Kansakunnan voimassa olevat lait eivät lakkaa kirjoitetuksi ja kootuksi tultuaan olemasta sen tapoja.” [2]

Oikeuden oleminen – lukemattomien yksittäisten tapahtumien myötä ajassa etenevä traditio – toki konkretisoituu oikeuden pintatasolla suvereenin antamassa ja mahdollistamassa lainsäädännössä ja muussa normiaineistossa. Mutta lain säätäminen ja voimaan asettaminen ei ole – eikä käsitteellisesti voi olla – rajoittamattoman suvereenin päätökseen perustuvaa. Sen sijaan se on tradition jatkamista ja samalla kamppailua vallasta muiden tradition rakentajien kanssa. Oikeuden oleminen on jatkuvaa kiistaa, ajassa etenevää diskursiivista taistelua useiden eri lainsäätäjien, tuomioistuinten, syyttäjien, asianajajien, tutkijoiden, kansainvälisten organisaatioiden ja lopultakin kaikkien oikeudellisten toimijoiden välillä. Kukaan tai mikään näistä ei omaa viimekätistä suvereniteettia, on vain lyhytaikaisempia tai pitkäkestoisempia todennäköisyyksiä voittaa yksittäisiä kamppailuja.

Se, että tahto tai suvereenin päätös ei ole oikeuden tai poliittisen yhteisön perusta, juontuu siis sekä oikeuden kamppailuluonteesta että oikeuden olemisen historiallisuudesta. Kaikki tietoisuuden toiminta, kuten ajattelu, päättäminen ja tahtominen, on menneen tuomista nykyhetkeen, tradition ehdoilla toimimista ja sen jatkamista, se ei ole itsensä herra. Ja samalla se on lopputulokseltaan epävarmaa kiistaa siitä, kuka – tässä ja nyt – saa viimeisen sanan tietyssä tilanteessa tradition tulkitsijana eli soveltajana.

Suvereenin käsitteeseen sisältyvä korkein käskyvalta on siis kestämätön oletus. Missään tai kenelläkään ei ole, eikä voi olla suvereniteettia. Oikeudellisten toimijoiden traditioihin heitteisyyden myötä syntyvät käsitteelliset rakenteet, kirjoittamattomat periaatteet, ääneen lausumattomat oikeudellisen ajattelun muodot sekä toimijoille itselleenkin huomaamattomat juridisen tiedon ehdot ja sisällöt ehdollistavat ja rajoittavat jokaista ’suvereenia’. Mitään ei tapahdu tai synny in vacuo, tyhjästä tyhjään perustaen. Vallankumouskin on nimenomaisesti jonkin entisen vallan kumoamista, kohteensa vahvistavaa negaatiota.[3]

Kun laki säädetään (tai vaikkapa annetaan käsky poikkeustilasta) ’suvereeni’ vastaa tämän hetken tilanteen vaateisiin menneestä nousevilla välineillä tavoitteenaan hallita tulevaa. Jokainen oikeuden traditioiden osallistuja soveltaa niiden antamia resursseja nykyisyyteen ja samalla toki muuttaa näitä traditioita, mutta vain rajoissa joita se ei itse voi asettaa ja ilman takuita voitosta muiden toimijoiden suhteen. Kuten Gerhart Husserl painotti, jokaisella normilla on esihistoriansa, se perustuu menneeseen, aikoihin ennen sen omaa tulemista olemiseen.[4]

Käytännöllisessä katsannossa löydämme toki hetkittäisiä ja näennäisiä suvereeneja. Mutta globalisaatioksi kutsutut kehityskulut ovat osoittaneet näidenkin kyseenalaisuuden ja hätkähdyttävän nopean vaihtuvuuden. Oikeuden aika on kiihtynyt. Vahvin valta-asema oikeuden traditioihin kohdistuvassa tulkintakamppailussa vaihtaa locustaan vauhdilla, kuten myös globaali herruus. Ja kaikki nämäkin hetkittäiset suvereeniudet ovat osittaisia, vain tietyissä yksittäisissä tilanteissa toteutuvia. Tällä hetkellä vahvin ehdokas suvereeniksi käytännöllisessä mielessä näyttäisi olevan internetin hakukone Google, joka ohjaa verkkoon kytkeytynyttä ihmiskunnan osaa hämmentävällä voimalla. Mutta senkin asema on epästabiili, jatkuvan haastamisen kohde, se ei ole käsitteellinen suvereeni, kuten ei ole mikään muukaan. Hetkittäisissä suvereeniuksissa nykyisessä globaalissa tilanteessa kyse on myös kansalaisyhteiskunnan eri toimijoiden vallan kasvusta julkisen vallan instanssien kustannuksella. Osoitteesta www.suvereeni.com löydämme tamperelaisen urheiluseuran verkkosivut.

Käsitteellisessä tai filosofisessa tarkastelussa suvereniteettia ei siis ole eikä voi olla olemassa. Filosofinen suvereenipuhe on tarpeetonta, paitsi ehkä aatehistoriana tai kirjallisuustieteenä, fantasiakirjallisuuden yhden topoksen pohdintana. Mutta käytännöllisessä, yhteiskunnallisessa ja poliittisessa kamppailussa myös oikeus- ja teoriapuheella suvereenista on sijansa. Yhä ja edelleen kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen politiikan retoriikkaan kuuluu suvereniteettiin vetoaminen, vaikkakin tämä ele on kaikille toimijoille tyhjä ja läpinäkyvä. Kaikki tietävät, että aina kun puhutaan vaikkapa ’kansallisesta suvereniteetista’  kyse on jostakin muusta, vallasta ja tiettyyn poliittisen konstellaatioon juuri sinä hetkenä soveltuvasta siirrosta pelilaudalla. Nykyään suvereeniuteen vedotaan useimmiten kun halutaan kieltää ihmisoikeuksien soveltuminen tiettyyn tilanteeseen. Tällä saralla kriittisellä puheella ’suvereenista’ on paikkansa, purkutyönä, jokaisen suvereniteettiin vetoamisen premissien onttouden paljastajana.[5]

Jarkko Tontti

——————————————————————————–

[1]  Jarkko Tontti, Right and Prejudice – Prolegomena to a Hermeneutical Philosophy of Law, Aldershot: Ashgate, 2004.

[2] G. W. F. Hegel, Oikeusfilosofian pääpiirteet eli luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet, Suom. Markus Wahlberg, Oulu: Kustannus Pohjoinen, 1994, 184-186 (211 §). Vrt. Bernard Bourgeois, ’Spéculation hégélienne et droit positif’. Revue de Métaphysique et de Morale 4/1997, 527.

[3] Tontti, av. 1, 111-122.

[4] Gerhart Husserl, Recht und Zeit, Frankfurt am Main: Vittorio Klostermann, 1955, 23 ja 25.

[5] Ks. esim. Panu Minkkinen, ’The Ethos of Sovereignty: A Critical Appraisal’. Human Rights Review, Vol. 8, No. 2, 2007, 33-51.