Jarkko Tontti: Otto Brusiin – intellektuellin tie

Historiallinen Aikakauskirja 3/1998, s. 113-120.

Johdanto

Karl Otto Brusiin (1906-1973) oli ensimmäinen ns. punaisen Valpon päällikkö. Hänen kahdeksan kuukautta kestäneen päällikkyytensä aikana (26.4.1945-10.1.1946) alkoi ratkaiseva muutos Valtiollisen poliisin henkilöstörakenteessa ja toiminnassa, joka lopulta johti koko organisaation lakkauttamiseen ja Suojelupoliisin perustamiseen sen tilalle. Brusiinin johdolla Valposta erotettiin runsaasti entistä henkilökuntaa ja otettiin tilalle Suomen Kommunistisen Puolueen jäseniä ja muita vasemmistolaisesti suuntautuneita henkilöitä, joilta useilta puuttui paitsi muodollinen myös käytännön pätevyys valtion sisäisestä turvallisuudesta vastaavan poliisin vaativiin tehtäviin. Monet uusista etsivistä olivat syyllistyneet valtiollisiin rikoksiin ja olleet siis ns. vanhan Valpon tarkkailun ja tutkimuksen tärkeimpiä kohteita. Brusiinin aikana Valpon uusi henkilökunta syyllistyi useisiin epäasianmukaisiin ja lainvastaisiin toimiin, joista jälkeenpäin langetettiin tuomioita sekä Brusiinille itselleen että hänen alaisilleen.

Pyrin seuraavassa esittämään henkilöhistoriallisen katsauksen Otto Brusiinin elämään, jossa Valpon johtajuus on yksi tärkeä rajapyykki. Brusiinin elämää tarkasteltaessa on keskeistä se, että hän pyrki aina valmistumistuttuaan lakitieteen kandidaatiksi vuonna 1929 alkaen yliopistolliseksi tutkijaksi ja opettajaksi, mutta hänen vasemmistolainen maailmankatsomuksensa ja toimintansa sulki häneltä yliopiston ovet aina vuoteen 1949 saakka, jolloin hänet nimitettiin Helsingin yliopiston dosentiksi ja muutama vuosi myöhemmin apulaisprofessoriksi. Vuonna 1960 Brusiin nimitettiin vastaperustettuun virkaan yleisen oikeusopin professoriksi Turun yliopistoon, jossa hän toimi eläkkeelle siirtymiseensä asti. Brusiinin erikoisala oli yleinen oikeustiede eli oikeusteoria, jonka tutkimuskohteena on oikeusjärjestelmiin ja oikeustieteeseen liittyvät yleiset teoreettiset ja filosofiset kysymykset. Julkaisujensa perusteella hänellä oli omana aikanaan ylivoimainen kompetenssi suomalaisessa yleisessä oikeustieteessä.[1]Aikana, jolloin oikeustiede paljolti käpertyi kansallisten kysymysten pohtimiseen, Brusiin oli myös lähes ainoa suomalainen oikeustieteilijä, jolla oli laaja kansainvälinen maine ja jonka tutkimuksia julkaistiin ja noteerattiin ulkomailla. Brusiinin huomattavasta tutkimuksellisesta painoarvosta kertoo mm. Helsingin yliopistossa järjestettävät Otto Brusiin -muistoluennot, joihin kutsutaan luennoimaan alan kansainväliseen kärkeen kuuluvia tutkijoita. Ensimmäisen osan näistä Otto Brusiin -muistoluennoista saksalainen kustantaja Duncker&Humblot julkaisee vuonna 1997. Kirjassaan Piirteitä Otto Brusiinin ajatusmaailmasta Urpo Kangas esittää kattavan rekonstruktion Brusiinin oikeusteoreettisesta ajattelusta ja tarkastelee myös hänen elämäänsä.[2] Brusiinin toiminnan Valpon päällikkönä Kangas kuitenkin sivuuttaa lyhyellä maininnalla. Poliittisen historian saralla mm. Osmo Jussila ja Hannu Rautkallio ovat sivunneet Brusiinia punaisen Valpon toiminnan yhteydessä, joskin heidän esittämänsä näkemykset kaipaavat nähdäkseni uudelleenarviointia.[3]

Nuori Brusiin

Otto Brusiin syntyi 2.6.1906 varakkaan hämäläisen kartanonomistajan Edmund Wilhelm Brusiinin ja Elisabeth Eufrosyne Brusiinin (os. Nyström) lapseksi. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta vuonna 1924 hän lähti opiskelemaan Helsingin yliopiston lainopilliseen tiedekuntaan, josta hän valmistui vuonna 1929. Suoritettuaan asevelvollisuutensa ja auskultoituaan Vaasan hovioikeudessa Brusiin antautui tutkijan uralle ja alkoi valmistella väitöskirjaansa. 1930-luvun alkupuolella hänen kiinnostuksensa kohde vaihtui perinteisestä lainopista eli voimassa olevan oikeuden systematisoinnista ja tulkinnasta oikeusteoriaan ja samalla yleisten filosofisten kysymysten pohdintaan. Samoihin aikoihin Brusiin, entinen Kokoomusten Nuorten jäsen, siirtyi poliittisesti vasemmalle, muta ei liittynyt kuitenkaan enää mihinkään poliittiseen ryhmittymään.[4]

Kulttuuririentoja ja matkailua

Nuori tutkija ei rajoittunut vain akateemisiin ympyröihin, vaan pyrki osallistumaan aktiivisesti myös yleiseen kulttuuritoimintaan. Hän liittyi Nuoren Voiman Liittoon vuonna 1931 ja vuonna 1934 hänet valittiin Mika Waltarin johdolla toimivan Kerho 33:n johtokunnan jäseneksi, jonka kautta Brusiin oli yhteydessä mm. Tulenkantajat – ryhmän jäseniin. 13.10.1935 Brusiin alusti Tulenkantajien kokouksessa ja lausui mm. seuraavaa:

”Yhteistä kulttuuririntamaa vastaan puhuvat ainoastaan ajatuksen vapautta kahlitseva marxilainen oikeaoppisuus sekä yksipuoliset negatiivisen työn muodot. Kulttuuririntaman puolesta taas ennen kaikkea se, että ulkopoliittisesti fascismi johtaa välttämättömyydellä sotaan. Sosialismi sen sijaan pyrkii organisoimaan  ja rakentamaan. Me vaistoamme, mikä on suurta ja mikä on pientä.  Sillä aikaa kun maailma palaa porvarillisen kulttuuririntaman professorit ja tohtorit harjoittavat mitätöntä näpertelyä. Meillä on vain kaksi mahdollisuutta: joko kunnioitamme näitä näpertelijöitä ja halveksimme itseämme tai kunnioitamme itseämme ja halveksimme näitä näpertelijöitä. Työväenliike edustaa nuoruutta, kevättä.”[5]

Pian tämän esiintymisen jälkeen Brusiin matkusti Helsingin yliopiston ja Ranskan hallituksen stipendin turvin Pariisin jatkamaan tutkimuksiaan. Yhtenä tärkeänä motiivina matkaan oli se, että suomalainen oikeustiede sai ulkomaisia vaikutteita tuolloin lähes ainoastaan Saksasta, mitä Brusiin kansallissosialistien valtaannousun jälkeen vieroksui. Ennen Ranskan matkaa Brusiin oli kiinnostunut Eino Kailan Suomessa tunnetuksi tekemästä loogisesta empirismistä, mutta Euroopan intellektuaalisessa keskuksessa hänen mielenkiintonsa suuntautui hyvin erilaiseen ajattelutraditioon eli hermeneuttista filosofiaa edustavien italialaisten Benedetto Grocen ja Giovanni Gentilen tuotantoon sekä ranskalaisen oikeusteoreetikon Francois Genyn ajatuksiin. Brusiinin teoreettista suuntautumista on myöhemmässä kirjallisuudessa paljon pohdittu.[6] Oppilaittensa kertoman mukaan hän itse usein kertoi saaneensa vaikutteita myös fenomenologisesta filosofiasta, jota olivat kehittäneet Saksassa mm. Edmund Husserl ja Martin Heidegger. Brusiinin lähemmän sitoutumisen tähän koulukuntaan kuitenkin esti sen oletetut yhteydet – varsinkin Heideggerin – natsismiin.

Väitöskirja ja sen vastaanotto

Palattuaan ensimmäiseltä Pariisin matkaltaan Brusiin ryhtyi nopeasti kirjoittamaan väitöskirjaansa Tuomarin harkinta normin puuttuessa joka valmistui vuonna 1938.[7] Väitöstilaisuudessa 27.4.1938 vastaväittäjän toiminut roomalaisen oikeuden ja kansainvälisen yksityisoikeuden sekä lainopin ensyklopedian professori Elisier Kaila kritisoi kovin sanoin nuoren tutkijan työtä.[8] On ilmeistä, kuten Hannu Tolonen on todennut,[9] että kritiikin taustalla ei niinkään ollut erimielisyys tieteellisistä kysymyksistä vaan pikemminkin perustavaa laatua olevat yhteiskunnalliset ja maailmankatsomukselliset näkemyserot. Ainakaan mitään räikeää ristiriitaa Kailan omien teoreettisten näkemysten[10] ja Brusiinin tutkimustulosten välillä ei ole. 1930-luvun lopulla lainopillisen tiedekunnan professorit olivat pääosin yhteiskunnallisesti konservatiivisesti asennoituneita ja jotkut, kuten Kaila ja IKL:n johtoon kuulunut rikosoikeuden professori Bruno Salmiala, olivat myös innostuneet fasistisista aatteista.[11] Voidaan olettaa, että Brusiinin vasemmistosympatiat olivat Kailan tiedossa, ja vastaväittäjän lausunnossaan hän kritisoikin Brusiinia mm. siitä, että tämä ei ollut käyttänyt tutkimuksessaan johtavaa saksalaista aikakauskirjaa Zeitschrift der Akademie für Deutsches Recht. Brusiinin oli kieltäytynyt viittaamasta tähän julkaisuun siinä esiintyneiden juutalaisvastaisten kirjoitusten takia, mihin Kaila kommentoi: ”Tieteellistä objektiivisuutta tämä ei ainakaan osoita.”[12] Vastaväittäjä myös painotti Adolf Hitlerin nousseen valtaan täysin perustuslaillisessa järjestyksessä eikä kansallissosialistisen vallankumouksen myötä, kuten Brusiin asian oli ilmaissut.[13] Paitsi saksalaisen kansallissosialismin ihailijana professori Kaila tunnettiin myös intomielisenä suomalaisugrilaisen heimoaatteen ja suomen kielen oikeinkirjoituksen puolustajana ja hän moittikin nuorta väittelijää sellaisten vastenmielisten vierasperäisten sanojen kuin ’liberaali’ ja ’relevantti’ käytöstä.[14] Itse väitöskirjan tutkimusteemasta Kaila lausuu mm. seuraavaa: ”Saksalainen ja myös kansallissosialistinen käsitys on, että tuomari ei luo normia edes aukkotapauksissa, hän vain löytää sen kansakunnan oikeustajunnasta.”[15] Kailan kritiikki yhdistettynä Brusiinin vasemmistolaiseen maineeseen estivät tehokkaasti nuoren tutkijan uran Helsingin yliopistossa. Brusiin lähtikin jatkamaan tutkimuksiaan Pariisiin, missä hän ryhtyi valmistelemaan talous- ja kulttuurihistoriallisesti suuntautunutta tutkimusta Työsuhde roomalaisessa oikeudessa.[16] Toinen maailmansota kuitenkin keskeytti nämä pyrkimykset ja sodan ajaksi Brusiin määrättiin hoitamaan suojeluskuntajärjestön osastopäällikön apulaisen tointa Suojeluskuntain Yliesikunnan hallinnollisella osastolla.

Brusiin Valpon johdossa

Sodanjälkeisen Suomen kuohuva yhteiskunnallinen tilanne imaisi Brusiininkin mukaansa. SKP vaati voimakkaasti sitä vainonneen Valtiollisen poliisin lakkauttamista tai perinpohjaista uudistamista, ja Valpon väkivallantekoja tutkimaan perustettiinkin komitea, jonka puheenjohtajaksi valittiin Otto Brusiin.[17] Lisäksi hän oli jäsenenä Valtiollisen poliisin uudelleenjärjestämistä pohtineessa ns. Sukselaisen komiteassa.[18]

J. K. Paasikiven kolmas hallitus nimitettiin 17.4.1945. SDP, Maalaisliitto ja SKDL saivat kukin neljä ministerinpaikkaa. Merkittävin saavutus SKP:n kannalta oli se, että Yrjö Leino sai tärkeän sisäasiainministerin paikan. Seuraten Itä-Euroopan maissa toteutettua taktiikkaa SKP:n seuraava tavoite oli puhdistaa Valtiollinen poliisi ’taantumuksellisista’ ja saada omia miehiä näiden tilalle.

Pitkähkön etsimisen ja monien kieltäytymisten jälkeen Valpon uudeksi päälliköksi valittiin Otto Brusiin ja ylimääräiseksi osastopäälliköksi SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen.[19] Urpo Kankaan mukaan Brusiin nautti vasemmiston varauksetonta luottamusta, vaikka ei SKDL:oon kuulunutkaan.[20] Tätä näkemystä vastaan kuitenkin puhuu Leinon lausunto Brusiinista liittoutuneiden valvontakomission päällikölle Andrei Zhdanoville: ”En voi antaa hänestä sataprosenttista takuuta, mutta katson hänet sopivaksi ehdokkaaksi tälle paikalle”.[21] Kuten myöhemmin tulemme näkemään, Leinon epäilyt Brusiinin luotettavuudesta olivat oikeutettuja.

Vaikka muutokset Valtiollisen poliisin henkilökunnassa olivat alkaneet jo ennen Brusiinin tuloa päälliköksi, hänen johtajakautenaan (26.4.1945.-10.1.1946) muutosnopeus kiihtyi huomattavasti. Entistä henkilökuntaa erotettiin vauhdikkaasti ja uutta väkeä otettiin sisään vielä ripeämpään tahtiin. Kelpoisuusehtoja Valpon virkoihin oli muutettu pätevyysvaatimuksia alentamalla.

Punaisen Valpon toimintaa tutkineen ns. Wahlbäckin komitean laatimien tilastojen mukaan SKP:n, SKDL:n ja ryhmän ’demokraatit’ osuus henkilökunnasta nousi huomattavaksi samalla kun oikeistoon kuuluvien osuus pieneni häviävän pieneksi.[22] Näihin tilastoihin liittyy kuitenkin monia tulkintaepäselvyyksiä, kuten suuri joukko Valpolaisia, jotka eivät ilmoittaneet poliittista sitoutumistaan sekä ryhmän ’demokraatit’ epämääräisyys. Monet uudesta henkilökunnasta olivat syyllistyneet aikaisemmin sotilasrikoksiin ja poliittisiksi luonnehdittaviin rikoksiin; pienempi joukko myös muihin rikoksiin, kuten kavalluksiin ja petoksiin.

Hannu Rautkallion ja Osmo Jussilan mukaan Aimo Aaltonen oli Valpon todellinen johtaja, kun taas Brusiin ja myöhemmät päälliköt olivat lähinnä keulakuvia ulospäin.[23] Yrjö Leino mm. oli julkisesti kehunut Brusiinia ”Euroopan hienoimmaksi ja sivistyneimmäksi poliisipäälliköksi.”[24]

Brusiinin Wahlbäckin komitean kuulustelussa antaman lausunnon perusteella Jussilan ja Rautkallion näkemys on mielestäni osaksi virheellinen. Tutkimuskomitea mm. kysyi Brusiinilta oliko Aaltonen tosiasiassa ottanut henkilökunnan palvelukseen ja oliko Brusiinin tehtävänä ollut vain määräyskirjojen allekirjoittaminen. Brusiin kuitenkin kielsi tämän ja vastasi, että hänellä oli ollut lain ja asetusten mukainen valta ja Valtiollisen poliisin ohjesääntöä oli noudatettu. Vain Brusiinin kesäloman (elokuu) ja sairasloman (syyskuu) aikana Aaltonen oli päällikön virkaa hoitaessaan nimittänyt toimenhaltijoita. Lopuksi Brusiin kuitenkin ilmoitti, että Aaltonen oli nauttinut sisäasiainministerin täyttä luottamusta, eikä halunnut tarkemmin selittää mitä hän tällä tarkoitti.[25] Jos Aaltonen olisi tosiasiallisesti johtanut Valpoa ja erityisesti henkilökunnan rekrytointia, olisi Brusiinin kannattanut kertoa se omaksi puolustukseen. Näin teki tutkimuskomitean kuulustelussa mm. Valpon myöhempi päällikkö Hanno J. Kunnas, joka väitti, että hänet oli ohitettu virkanimityksissä lainvastaisesti ja että Aaltonen oli hoitanut erottamisen ja työhönoton. Brusiin sen sijaan perusteli avoimesti, että Valpon henkilökunnan tuli hänen näkemyksensä mukaan olla sellaista, että se sopeutuu niihin tehtäviin, joita maan uusi ulkopoliittinen asema edellyttää. Hän kertoi myös tutkimuskomitealle, ettei katsonut sotaa edeltäneenä aikana valtiollisiin rikoksiin syyllistymisen olleen este Valpoon henkilökuntaa valittaessa ja myönsi, että epäpäteviä henkilöitä oli otettu palvelukseen, mutta vain tilapäisiksi viranhaltijoiksi, jotta he voisivat pätevöityä työkokemuksen kautta.

Valpon päällikkyys vaihtui Brusiinin jälkeen tiheään tahtiin ja on hyvinkin mahdollista, että Aaltonen onnistui kasvattavaan valtaansa myöhempien lyhytaikaisten päälliköiden kustannuksella. Mutta 1945 myös Aaltonen tuli ’ummikkona’ Valpoon eikä ilmeisestikään vielä Brusiinin aikana pystynyt tosiasiallista johtoasemaa saavuttamaan.

Uuden henkilökunnan kokemattomuus tuntui olleen yksi Brusiinin päähuolenaiheita Valpon päällikkönä. Yleiskirjeissä alemmille päälliköille hän korostaa uusien alaisten asiantuntemuksen ja työtaidon lisäämisen tärkeyttä. Hän mm. painottaa sen teroittamista tulokkaille, että jokainen Valtiollisen poliisin jäsen on työasioistaan vaitiolovelvollinen.[26] Tämän itsestäänselvyyden korostaminen kertoo jo paljon uuden henkilökunnan tasosta.

Lähtiessään vuoden 1946 alussa johtajan tehtävistä Brusiin kirjoittaa läksiäisterveisissään koko Valpon henkilökunnalle: ”Virheet, lainvastaisuuksista puhumattakaan heikentämällä laitoksemme arvovaltaa suoranaisesti lujittavat vastustajien asemaa. Määrätietoinen jatkuva opiskelu ja toverillisessa yhteistyössä saadut kokemukset luovat teistä lujan murtumattoman iskujoukon. Kouliintunut, tinkimättömän laillisuuden pohjalla toimiva valtiollinen poliisi olkoon terävä ase valtiovallan kädessä, sen käydessä nujertamaan maata vastaan vehkeileviä rikollisia aineksia.”[27] Lähtevä johtaja jo tällöin varmasti tiesi niistä useista lainvastaisista toimista, joihin Valpon henkilökunta oli syyllistynyt mm. asekätkentäjuttua selvitettäessä. Nämä virheet hän myös myönsi Wahlbäckin komitean kuulustelussa. Voidaan myös arvella tilanteen riistäytymisellä olleen osuutensa Brusiinin päätökseensä erota johtajan tehtävästä, vain kahdeksan kuukautta siinä toimittuaan.

Brusiinin johtajakaudella myös Valpon kortittamistoiminta sai uuden suunnan. Yleiskirjeessään Valpon osastoille Brusiin perustelee tätä muutosta: ”Koska ns. vasemmistoainehistoa aikaisempien hallitusten noudattaman politiikan johdosta on mapistossa varsin runsaasti oikeistoa käsittelevän ainehiston supistuessa suhteettoman vähäiseksi on materiaalia kerättäessä nyt kiinnitettävä huomio viimeksi mainittuun.”[28] Toisin kuin mm. Kangas esittää,[29] vasemmiston kortittamista ei kuitenkaan kokonaan lopetettu. Myös SKP:n piirissä toimivia ryhmiä, joiden keinoihin väkivaltaiset terroriteot kuuluivat, seurattiin edelleen.[30]

Vuoden 1947 aikana kritiikki punaisen Valpon toimintaa kohtaan alkoi yltyä. Tuli julki useita tapauksia, joissa Valpon Helsingin keskusvankilassa säilyttämille epäillyille (lähinnä asekätkentäjutun takia pidätetyille) ei ollut annettu niitä oikeuksia, jotka heille lain mukaan kuuluivat. Kohun takia eduskunnan oikeusasiamies suoritti tutkinnan ja määräsi Turun hovioikeuden kanneviskaalia nostamaan syytteet Brusiinia ja useita hänen alaisiaan vastaan.[31] Turun hovioikeus ja myöhemmin Korkein oikeus tuomitsivat Brusiinin ja useita Valpon työntekijöitä taitamattomuudesta ja huolimattomuudesta tehdyistä virkavirheistä sakkorangaistuksiin ja maksamaan korvauksia. Tuomiot annettiin vuosina 1949-1951.[32] Brusiin ei ollut valvonut alaistensa toimintaa riittävästi. Hänen Valpon päällikkönä kirjoittamistaan yleiskirjeistä selvästi näkynyt huolestuminen siitä, olivatko alaiset toimiensa tasalla oli selvästikin ollut oikeutettua.

Kasvava tyytymättömyys Valtiollisen poliisin toimintaan johti lopulta siihen, että 1. syyskuuta 1947 valtioneuvosto määräsi puolueettoman tutkimuksen toimitettavaksi siitä, missä määrin lehdistössä laajalti esitetyt syytteet Valpoa vastaan olivat oikeutettuja. Tämän ns. Ahlbäckin komitean loppuraportin ja sitä seuranneiden muiden tutkimusten ja komiteiden tulosten perusteella päätettiin koko Valtiollinen poliisi lakkauttaa ja tilalle perustettiin vuoden 1948 lopussa Suojelupoliisi.

Suunnanmuutos ja tieteellinen ura

Sodan päätyttyä Brusiin oli hakenut yleisen oikeusopin dosentin virkaa Helsingin yliopistossa marraskuussa 1944, mutta Elisier Kailan seuraajan professori Aatos Alasen puoltavasta lausunnosta huolimatta Lainopillinen tiedekunta lykkäsi asian ratkaisua vuoteen 1949 saakka.[33] Tällä välin Brusiin ehti toimia useissa eri tehtävissä. Valposta lähdettyään hän jatkoi jonkin aikaa virkamiehenä sisäasianministeriössä, siirtyi sitten Hella Wuolijoen johtaman Yleisradion palvelukseen ja sitten Suomi-Neuvostoliitto -seuran lehden toimitussihteeriksi ja lopulta päätoimittajaksi Jarmo Pennasen jätettyä tämän tehtävän.[34] Näin Brusiin jatkoi aktiivista toimintaansa vasemmiston piirissä, mikä oletettavasti vaikutti myös hänen dosentuurihakemuksensa hautautumiseen yliopiston byrokratiaan. Muun toimintansa ohella Brusiin myös jatkuvasti julkaisi tieteellisiä artikkeleita ja valmisteli saksankielistä monografiaa Über die Objektivität der Rechtsprechung, joka julkaistiin 1949.[35]

Välirikko vasemmiston kanssa

SN-seuran lehden edustajana Brusiin vieraili Neuvostoliitossa suomalaisen sanomalehtivaltuuskunnan mukana keväällä 1948. Matkalla tekemistään havainnoista hän kirjoitti artikkeleita ja piti Kerho 33:n tilaisuudessa esitelmän, joka oli sävyltään kriittinen; siinä mm. hämmästeltiin sitä valtavaa voimaa, jolla neuvostopropaganda muokkasi ihmisiä ”hellittämättä kehdosta hautaan”. Kriittisyyttä ei katsottu hyvällä ja Brusiin joutui jättämään paikkansa päätoimittajana. Entiset ystävät, mm. Raoul Palmgren hyökkäsivät Brusiinia vastaan, ja myös neuvostoliittolaisen kulttuurijärjestön johtaja professori Kemenov arvosteli SN-seuran toimintaa ja sen pää-äänenkannattajaa. Helsingin sanomat uutisoi näyttävästi ”Vakavasta selkkauksesta SN-seurassa”.[36]

Brusiin ei kuitenkaan vielä katkaissut täysin välejään suomalaisen vasemmiston kanssa. Ilmeisesti rahapulan takia hän suomensi Louis Aragonin romaanin Les beaux quartiers, jonka Kansankulttuuri julkaisi. Suomalaisessa käännöksessä Kauniit kaupunginosat ei kuitenkaan mainita kääntäjän nimeä; Urpo Kankaan mukaan Brusiin ei halunnut enää leimautua vasemmiston kannattajaksi, koska oletti dosentuuri-hakemuksellaan olevan näin paremmat menestymisen mahdollisuudet.[37]

Viisi vuotta yliopiston hallinnossa maannut dosentuuri-hakemus hyväksyttiinkin lopulta helmikuussa 1949[38], ja Brusiin sai 42-vuotiaana ensimmäisen kerran virallisen aseman yliopistoyhteisössä. Yllä mainitun saksankielisen monografian ilmestyttyä hän alkoi kirjoittaa seuraavaa, Über das juristische Denken[39] valmistautuakseen taistelemaan korkeammista asemista yliopiston hierarkiassa.

Ennen tämän teoksen valmistumista Brusiin irtisanoutui julkisesti vasemmistosta. Kolmessa yleisönosastokirjoituksessa hän pahoitteli, että oli joutunut Valpon päällikkönä toimimaan isänmaan etua ajaneita miehiä vastaan ja puolusti tekojaan maan senaikaisen ulkopoliittisen aseman vakavuudella.[40] Tätä seurasi entisen ystävän Raoul Palmgrenin halveksuntaa huokuva vastine[41], johon Brusiin puolestaan vastasi: ”Vapaassa Sanassa maisteri Raoul Palmgren on erään äskeisen julkilausumani johdosta,… , vuodattanut ylitseni kommunistisen halveksumisensa ja siten tuottanut minulle mielihyvää.” Lisäksi Brusiin ilmoitti että hän oli saanut lopullisesti tarpeekseen vasemmistosta, kun neuvostoliittolainen professori Denisov oli väittänyt marxilaisen yhteiskuntatieteen jo aikoja sitten ratkaisseen kysymykset, jotka vielä askarruttavat länsimaista tiedettä.[42] Myöhemmin vastustajat vielä arvelivat Brusiinin suunnanmuutoksen syyksi halua edetä yliopistollisella uralla; ”…kameelin on helpompi päästä neulansilmän läpi, kuin meillä vasemmistolaisen päästä professoriksi, näin erittäinkin lainopilliseen tiedekuntaan.”[43] Tämä kitkeräsävyinen debatti huomioitiin muissakin lehdissä.[44]

Urpo Kangas asettuu tutkimuksessaan samalla kannalle kuin Brusiinin katkerat vasemmistolaiset entiset ystävät ja esittää poliittisen suunnanmuutoksen johtuneen huolesta toimeentulosta ja halusta suorittaa tieteellistä tutkimusta yliopistolla.[45] Tämä on toki mahdollista, mutta mielestäni on syytä huomata, ettei Brusiin edes 1930-luvulla sitoutunut marxilaisuuteen (ks. yllä Tulenkantajien kokouksessa pidetty alustus). Brusiin ei olisi ollut ensimmäinen (eikä viimeinen), joka Neuvostoliiton todellisuuden nähtyään muutti suhtautumistaan sosialismiin. Erityisen vaikeaa kriittiselle intellektuellille ja tutkijalle on varmaankin ollut hyväksyä yhden ja ainoan totuuden nimeen vannovaa puhdasoppista marxilaisuutta ja sen nimissä esitettyä länsimaisen tieteen vähättelyä.

Myöhempi tieteellinen ura

Vasemmistosta irtisanoutumisesta huolimatta Brusiinin akateeminen ura ei edennyt helposti. Vuodesta 1952 alkaen hän hoiti apulaisprofessuuria, mutta vakituisen viran saamista tiedekunnassa vastustettiin kyseenalaistamalla hänen tieteellisen työnsä laatu. Nämä syytökset Brusiin kuitenkin pystyi torjumaan vastaansanomattomalla tavalla. Hänen saksankieliset monografiansa (jotka myös myöhemmin käännettiin ja julkaistiin espanjaksi) oli arvosteltu lukuisissa kansainvälisissä tieteellisissä aikakauskirjoissa. Brusiin esitti tiedekunnalle nämä myönteiset arviot ja myös yksityisessä kirjeenvaihdossa ulkomaisten tutkijoiden kanssa saadut kommentit ja sai lopulta apulaisprofessuurin viran vuonna 1955.[46]

Otto Brusiinin opetustoiminta Helsingin yliopistossa kasvatti seuraavan tutkijasukupolven merkittävimmät edustajat. Hän perusti 50-luvun alussa epämuodollisen tutkijakokoontumisen forumin, Theoria Iuris -piirin, jota myöhemmät professorit kuten Kaarle Makkonen ja Simo Zitting ovat pitäneet tieteellisen uransa tärkeimpänä innoituksen lähteenä.[47] Brusiin oli myös säännöllisessä kirjeenvaihdossa useiden ulkomaisten tutkijoiden kanssa ja jäsenenä useissa kansainvälisissä tieteellisissä seuroissa. Kansainvälisen uran huipentumana hänet valittiin kansainvälisen oikeus- ja yhteiskuntafilosofisen yhdistyksen (Internationale Vereinigung für Rechts- und Sozialphilosophie) ensimmäiseksi varapresidentiksi vuonna 1957.

Vuonna 1960 Turun yliopistoon perustettiin yleisen oikeusopin professuuri, jonka opetusalaan kuuluivat myös roomalainen oikeus, oikeushistoria sekä kansainvälinen yksityisoikeus. Brusiin oli viran ainoa hakija ja hänet nimettiin professorin virkaan vuonna 1961. Turussa Brusiinin tieteellinen mielenkiinto suuntautui oikeusteoriasta ja -filosofiasta oikeushistoriaan, erityisesti oikeustieteen oppi- ja aatehistoriaan.[48] Professorin virasta Otto Brusiin jäi eläkkeelle kesäkuussa 1973 ja kuoli 30.10.1973.

Lopuksi

Otto Brusiinin elämä ei ole tyypillinen tarina lahjakkaan tutkijan urasta, vaan heijastelee välillä traagisissakin käännöksissään paitsi aikakauden yhteiskunnallista kuohuntaa myös Brusiinin värikästä luonteenlaatua. Käsitykseni mukaan hän pystyi poliittisista suunnanmuutoksistaan huolimatta pysymään tinkimättömässä kriittisen intellektuellin elämänasenteessaan eikä taipunut helppoihin ratkaisuihin; ei puhdasoppisen marxilaisuuden yhden totuuden uskoon eikä myöskään vallitsevan järjestelmän kritiikittömään hyväksymiseen. Valtiollisen poliisin päällikkönä toimiessaan hän myös pyrki toteuttamaan näkemystään siitä, mikä oli Suomen senaikaisessa ulkopoliittisessa tilanteessa turvallisuudesta vastaavan poliisin tehtävä, olkoonkin että hänen alaisillaan oli ilmeisestikin ainakin käytettävistä keinoista eri käsitykset. Vastoin tutkimuskirjallisuudessa tähän asti esitettyä kantaa on mielestäni selvää, että Brusiin oli myös tosiasiallisesti Valpon johdossa eikä pelkkä keulakuva. Julkinen irtisanoutuminen kestämättömäksi katsomastaan vasemmistolaisuudesta oli vaikkakin ehkä eduksi yliopistollisella uralla etenemisessä, kuitenkin myös rohkea teko; avoin oman virhearvioinnin myöntäminen ei ole useimmille ihmisille kovinkaan helppoa.

Jarkko Tontti

——————————————————————————–

[1] Tolonen, Hannu: Tuomarin harkinta normin puuttuessa. Otto Brusiinin väitöskirjan tarkastelua aikalais- ja nykykeskustelussa. Lakimies 1/1997 (Tolonen 1997b), s. 27.

[2] Kangas, Urpo: Piirteitä Otto Brusiinin ajatusmaailmasta. Helsinki 1976.

[3] Jussila, Osmo: Suomen tie 1944-1945. Miksi siitä ei tullut kansandemokratiaa. WSOY, Juva 1990, s. 60-61 ja 127-128. Rautkallio, Hannu: Suomen suunta 1945-1948. Weilin+Göös, Savonlinna 1979, s. 130.

[4] Kangas 1976, s. 4. Tiedot Brusiinin nuoruudesta perustuvat Urpo Kankaan käytössä olleeseen Otto Brusiinin jäämistöön, joka käsittää kirjallisia muistiinpanoja, sanomalahtileikkeitä ja luonnoksia kirjeitä ja asiakirjoja varten. Jäämistö on Hilkka Brusiinin hallussa.

[5] Kangas 1976, s. 6.

[6] Aarnio, Aulis: Laki, teko ja tavoite. Lainopillisen ylioppilastiedekunnan kustannustoimikunta. Forssa 1975, s. 359; Kangas 1976, s. 4-11; Klami, Hannu, Tapani: Piirteitä Otto Brusiinin tutkijapersoonallisuudesta. Oikeus 3/1974, s. 5-8; Tolonen 1997b, s. 31-32.

[7] Brusiin, Otto: Tuomarin harkinta normin puuttuessa. Vammala 1938. Yliopistollinen väitöskirja, joka Helsingin Yliopiston Lainopillisen tiedekunnan suostumuksella esitetään julkisesti tarkastettavaksi Historiallis-kielitieteellisessä oppisalissa huhtikuun 27 päivänä 1938.

[8] Kaila, Elisier: Otto Brusiin, Tuomarin harkinta normin puuttuessa. Vastaväittäjän lausunto. Lakimies 1938.

[9] Tolonen, Hannu: Otto Brusiinin väitöstilaisuus 27.4.1938. Teoksessa Juhlajulkaisu Aulis Aarnio 1937-14/5-1997. Suomalainen Lakimiesyhdistys, Helsinki 1997 (Tolonen 1997a), s. 300-314 ja Tolonen 1997b.

[10] Kaila, Elisier: Oikeuslogiikka I. Muodollinen oikeuslähdeoppi. Helsinki 1924.

[11] Kangas, Urpo: Kansallissosialistinen oikeusajattelu ja sen herättämät reaktiot Suomessa. Turku 1985, s. 32-70 ja Kangas, Urpo: Brusiin ja moderni. Oikeus 4/1996, s. 266.

[12] Kaila 1938, s. 390.

[13] Kaila 1938, s. 404.

[14] Kaila 1938, s. 386-387.

[15] Kaila 1938, s. 400.

[16] Tätä tutkimusta ei koskaan saatettu loppuun. Aiheen tiimoilta Brusiin kuitenkin julkaisi myöhemmin artikkelit Antiikin ihmisen ymmärtämisestä. Ajatus 1952, s. 38-47 ja Roomalaisesta oikeudesta. Lakimies 1961, s. 239-252. Ks. Kangas 1976, s. 12-13.

[17] Ahtokari, Reijo: Punainen Valpo. Valtiollinen poliisi Suomessa ’vaaran vuosina’. Otava, Helsinki 1969, s. 32-33.

[18] J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944-1956, 1. Toim Yrjö Blomstedt ja Matti Klinge. WSOY, Helsinki 1985, s. 118.

[19] SKP:n Puoluetoimikunnan pöytäkirjat 9. ja 11.4.1945. Kansan arkisto. Puoluetoimikunta omaksui kannan, että päälliköksi on nimettävä oppivaatimukset täyttävä demokraattisesti ajatteleva henkilö ja että seuraavan johtoportaaseen on saatava kaksi kommunistia. Se ehdotti päälliköksi Brusiinia, apulaispäälliköiksi A. Aaltosta ja V. Sippolaa.

[20] Kangas 1976, s. 14-15. Brusiin toimikin lähinnä kulttuuririntamalla. Hän oli kirjailijaryhmä Kiilan ympärille syntyneen 40-luvun kerhon jäsen. 40-luvun kerho oli SKDL:n jäsenjärjestö eli avoimesti poliittisesti sitoutunut, toisin kuin Nuoren Voiman Liiton Kerho 33.

[21] Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY, Juva 1994, s. 531. Rentolan tiedot perustuvat Moskovassa säilytettävään arkistomateriaaliin.

[22] Ahtokari 1969, s. 172-173.

[23] Jussila 1990, s. 60-61 ja 127-128. Rautkallio 1979, s. 130.

[24] Kangas 1976, s. 15.

[25] Pöytäkirja valtiollisen poliisin toiminnan tutkimistoimikunnan toimittamasta lakitieteen tohtori Otto Brusiinin kuulemisesta 19.2. 1948. Valpon toiminnan tutkimista koskevaa aineistoa. ’Wahlbäckin komitea’. Sekalaista materiaalia. EK – Valpo (II). Kansallisarkisto.

[26] Yleiskirje no. 19 valtiollisen poliisin toimisto- ja osastopäälliköille sekä edustuksille. 7.5.1945. 42/FK/LV. No. 2236. O. Brusiin ja F. Kekäläinen ja Yleiskirje no. 26 valtiollisen poliisin osastopäälliköille. 22.6.1945. 20/VJ/BS. No. 31325. Otto Brusiin ja Veikko Jäntti. Yleiskirjeet. EK – Valpo (II). Kansallisarkisto.

[27] 10.1.1946, 18/OB/BS, Henkilömapit. Henkilökunta. Otto Brusiin. EK ? Valpo (II). Kansallisarkisto.

[28] Yleiskirje no. 23 valtiollisen poliisin osastoille. 5.6.1945. 23/ES/BS. No. 2761. Otto Brusiin ja Esko Saarinen. Yleiskirjeet. EK – Valpo(II). Kansallisarkisto.

[29] Kangas 1976, s. 14.

[30] Jussila 1990, s. 126.

[31] Jäljennös Eduskunnan oikeusasiamiehen päätöksestä. Valpon toiminnan tutkimista koskevaa aineistoa. Sekalaista materiaalia. Wahlbäckin komitea. EK – Valpo (II). Kansallisarkisto. Ks. myös Kauppalehti 23.8.1947 ja Uusi Suomi 24.8.1947.

[32] Ahtokari 1969, s. 134-136.

[33] Helsingin yliopiston Lainopillisen tiedekunnan pöytäkirjat 3.11.1944, 17.11.1944, 15.12.1944, 19.1.1945, 5.11.1948, 19.11.1948, 10.12.1948, 17.12.1948. Helsingin yliopiston keskusarkisto.

[34] Kauppalehti 13.9.1947 ja 30.9.1947. Ilkka 23.12.1947.

[35] Ks. Brusiin, Otto: Oikeustiede ja käytäntö. Defensor Legis 25, 1944. Oikeusteoriasta. Valtiotieteellisen yhdistyksen vuosikirja 7, 1947 ja Über die Objektivität der Rectsprechung. Helsinki 1949.

[36] Helsingin Sanomat 25.9.1948.

[37] Kangas 1976, s. 17-18.

[38] Helsingin yliopiston Kanslerin päätös 2.2.1949. No 30/H/31.1.1949.

[39] Brusiin, Otto: Über das juristische Denken. Societas Scientiarum Fennica, Helsinki 1951.

[40] Helsingin Sanomat 23.7.1950, Suomen Sosiaalidemokraatti 23.7.1950, Vapaa Sana 25.7.1950.

[41] Vapaa Sana 25.7.1950.

[42] Suomen sosiaalidemokraatti 27.7.1950.

[43] Vapaa Sana 30.7.1950. Ks. myös SNS-lehti 28.7.1950.

[44] Ks. Appell 28.7.1950 ja 4.8.1950 sekä Suomalainen Suomi 6/1950.

[45] Kangas 1976, s. 19.

[46] Kangas 1976, s. 25.

[47] Zitting, Simo: Minnesbilder kring Otto Brusiin. Tidskrift utgiven av Juridiska Föreningen i Finland (JFT). 1975, s. 3-7 ja Makkonen, Kaarle: Otto Brusiin. Forskare, univertslärare, humanist, JFT 1975, s. 8-18. Ks. myös Kangas, Urpo: Theoria iuris -kerhon jälkeenjääneet paperit. Liber amicorum Carlo Makkonen deditus. Helsinki 1986.

[48] Ks. Brusiin, Otto: Wexionius-Studien I. Grunsätzlizhes zur Rechtswissenschaft. Turku 1968. Wexionius-Studien II. Fascicilus juridicus. Turku 1971. Bilmark-Studien I. Einführung in das Studium der Philosophie Johan Bilmarks. Turku 1971. Bilmark-Studien II. De matrimonio conscientiae. Turku 1972.