Jarkko Tontti: Tarvitseeko runoilija poetiikkaa?

Esitelmä Varsinais-Suomen runoviikolla, 11.11.2006 Turussa.

Suomenkielisessä Wikipediassa ei ole ainakaan tätä kirjoitettaessa hakusanaa poetiikka. Voi olla, että tämä puute tai viivästyminen kielii jotain oleellista kulttuurisesta ilmastostamme. Vuodelta 1980 peräisin oleva Uusi sivistyssanakirja sen sijaan kertoo poetiikan olevan runousoppia, teoriaa runoudesta. Taustalla väijyy kreikan sana poietika.

Poetiikalle runous on siis tarkastelun kohde. Tarkastelun ja sitä seuraavan pohdinnan tulos on oppi ja teoria runoudesta. Pieni filosofi minussa sanoo, että kyseessä on induktiivinen päättely, yksityisestä yleiseen. Poetiikan pohtija löytää lukemistaan yksittäisistä runoista yhteneviä piirteitä ja lausuu sen jälkeen yleistyksen: runous toimii näin ja näin, sen välttämättömiä osatekijöitä ovat ainakin tämä ja tämä. Runousopin oppikirjoista löydämme muun muassa luetteloita runomitoista sekä kielikuvien ja lausemuotojen lajeista.

Toinen päättelyn tapa on deduktiivinen, yleisestä yksityiseen, yksittäinen tapaus pistetään yleisen lain alaisuuteen. Runouden kannalta tässä olisi jotain karmaisevaa. Olisi siis olemassa jokin runouden lainalaisuuksien kokoelma, jonka avulla voidaan erotella runous ei-runoudesta. Tätäkin runoudesta puhumisen tapaa kyllä on liikkeellä, mikä on hämmentävää. Minä ainakaan en väitä tietäväni mitä runous on.

Runon kirjoittajan kannalta kreikan poietikaa, runousoppia, tärkeämpää onkin latinan poesis, runotaito. Runon kirjoittaminen on hiljaista taitoa, jota ei voi palauttaa jäännöksettömästi mihinkään teoriaan. Tämä ei tarkoita, etteikö runouden teoreettisesta pohdinnasta, poietikasta olisi mihinkään. Kyllä siitä on. Runousoppeja apunaan käytävä runouden lukija ja pohdiskelija, kriitikko, kirjallisuuden tutkija tai kuka tahansa, pääsee varmasti pitemmälle ja syvemmälle runossa kuin satunnainen lehteilijä. Poietikan avulla runosta saa enemmän. Kohdallinen poetiikka kertoo myös runoilijalle itselleen jotain ennen havaitsematonta hänen omasta runoudestaan.

Kysymys on siis ajallisesta asennoitumisesta. Poetiikka on jälkikäteistä tarkastelua, tarkkaa lähilukua ja teorianmuodostusta. Parhaimmillaan se on aitoa ajattelua, kuten vaikkapa Hans-Georg Gadamerin ja Jacques Derridan runouspohdinnat ovat.

Mutta poetiikka ei ole tyhjentävä selvitys runouden olemisen tavasta ja varsinkaan se ei ole työkalukokoelma tai tekstinkäsittelyohjelman Muotoile-alasvetovalikosta klikattava keino, jolla runoutta synnytetään. Olen varsin vakuuttunut että kirjoittamisen arvoitusta ei koskaan avata lopullisesti. Hyvä näin. Kuluneen sanonnan minä en kirjoita, vaan kieli kirjoittaa minussa. Kirjoittamisen kokemus on parhaimmillaan irtautumista minän kontrollista, säkeitä tipahtelee jostain, sanoja tulee ja runo syntyy, se laulaa itsensä maailmaan.

Onko poetiikasta, runouden teoriasta ja opista hyötyä runoilijalle? Ovatko käytäntö ja teoria vihollisia vai liittolaisia? Oma vastaukseni on, että kyllä on hyötyä. Mutta tämä kyllä on varauksellinen kyllä. Runoilija voi löytää itselleen uusia kirjoittamisen tekniikoita ja runolle ryhtymisen asentoja perehtymällä esimerkiksi runousopin oppikirjoissa listattuihin kielikuvien lajeihin. Oma poesis, runotaito, kehittyy sekä kokeilemalla että pohtimalla runoutta käsitteellisesti. Runoilija voi runousopin kautta päätyä kokeilemaan vaikkapa hyberbolaa eli liioittelua tai asyndetonia eli sidesanojen poisjättämistä, joita ei ennen ole tullut ajatelleeksi. Jos aikoo uudistaa runouden olemisen tapaa, on hyvä tietää mitä on jo tehty. Mutta oma vaikutelmani on, että runoilijan ei kannata perehtyä  runouden teoriaan liian perusteellisesti. Tai ehkä pikemminkin niin, että runoilijalle on hyödyllisintä ymmärtää poetiikka hedelmällisesti väärin. Keskinkertainen runo ilmentää ja seuraa jotakin runouden teoriaa, parhaat runot muokkaavat poetiikkaa, pakottavat kirjoittamaan runokäsitykset uusiksi.

Nykyrunouden poetiikoista

Jos nyt astun hetkeksi runousopin tarkastelijan farkkuihin ja tähyän kotimaisen nykyrunouden kenttää niin mitä näen? Ennen kaikkea runsautta, koskaan aikaisemmin eri suomenkielinen runous ole ollut yhtä moniäänistä ja moneen suuntaan törröttävää. Runolla menee hyvin. Tätä pidemmälle en mielelläni mene. Miksikö? Siksi, että yksittäisten runoilijoiden teosten pakottaminen jonkin luokittelun alle, mitä poetiikka välttämättä on, on juuri sitä väkivaltaa, jota kaikessa runouspuheessa vierastan eniten. Poetiikan suurin riski runouden suhteen onkin runojen singulaarisuuden, ainutkertaisuuden häivyttäminen yleistyksen alle. Runot kaikkine ristiriitaisuuksineen ovat sivuseikka, niiden tilalle tulee luokitus ja yleistys. Pahimmillaan puhutaan runoilijasta eikä runoudesta. Joku on kastehelmessä kylpevä luontolyyrikko, joku rakkauden punahehkuinen apologeetta. Joku luotaa naiskokemusta ja joku on kuiva & akateeminen ajatusrunoilija. Joku on vaikea ja esoteerinen singulaarisönköttäjä, joku kirjallisten piirien väheksymä populäärikynäilijä, joku huumehöyryinen rentturunoilija ja viimeinen bohemialainen. Luokittelu seuraa runoilijaa kirjojen sisällöstä riippumatta. Kuka sanoikaan, että ihmisiä on vain kahdenlaisia, niitä jotka luokittelevat toisia ja niitä jotka eivät luokittele?

Jarkko Tontti