Konstantínos Kaváfis vuonna 1929

Jarkko Tontti: Tuoretta runoa sadan vuoden takaa

Runouslehti Tuli & Savu 3/2005, s. 36-37.

Konstantínos Kaváfis: Barbaarit tulevat tänään. Suomentanut Tuomas Anhava. Otava 2005.

Kaváfis kiinnostaa fennejä yhä. Syyttäjänä siviiliuransa tehnyt kirjailija Aapo Junkola piti Kaváfis-suomennoksiaan tärkeimpänä panoksenaan kirjallisuuteen. Nyt postuumisti ilmestyneen Tuomas Anhavan käännöskokoelman lisäksi ainakin  Martti Leiwo on saattanut suomeksi nykykreikkalaisen runouden kestotähden tekstejä. Pentti Saarikosken, Paavo Haavikon ja Eeva-Liisa Mannerin Kaváfis-vaikutteet ovat tunnettuja. Nykyrunoilijoista Helena Sinervo työstää yhdessä kokoelmistaan uusiksi Kaváfiksen kuuluisinta runoa ’Barbaareja odotellessa’.

Mistä tämä yhä jatkuva innostus? Onko syynä tiedostamaton poliittis-maantieteellinen samaistuminen kreikkalaisuuteen? Käyväthän kellomme samaa aikaa ja railona aukeava itäraja on monille identiteetin pohja molemmissa maissa. Onko Troijan ja Toijalan paikkakuntien nimien samankaltaisuus sittenkään vain onomatopoeettinen vitsi? Entäs Jyväskylä, Pohjolan Ateena ja monet muut vertaukset? Kreikka – Suomi -akseli on monien mielissä mystisen tosi.

Aleksandrialainen

Konstantínos Kaváfiksen (1863-1933) henkilöhistoria on mitä runoilijamaisin. Porvari-isä oli tupakka- ja puuvillakauppias, joka muutti Aleksandriaan vuonna 1855. Äiti Haríklia oli kotoisin muinaisesta pääkaupungista, Konstantinopolista. Suvun buddenbrookmainen rappeutuminen alkoi isän kuoltua vuonna 1870. Paljastui, että Pétros-Ioánnis olikin pistänyt menemään melkeinpä koko omaisuutensa, ja yksinhuoltajaäiti joutui viemään perheen Liverpooliin sedän hoiviin. Veljensä Johnin kanssa Konstantínos hummasi Pariisissa ja Lontoossa mutta asui välillä myös Konstantinopolissa, jossa ilmeisesti syntyivät ensimmäiset runot. Varhaiset tekeleensä Kaváfis myöhemmin hylkäsi ja syystäkin. Niiden romanttissävyinen hempeily ei vedä vertoja hänen myöhemmälle tuotannolleen. Homoseksuaalisen identiteetin rakentamisessa niistä arvatenkin oli apua. Kaváfis teki myös kaksi matkaa Ateenaan, jonka tunnelmia hän hehkuttaa päiväkirjoissaan. Vuodesta 1907 alkaen Kaváfis asui pysyvästi Aleksandriassa, kuolemaansa saakka.

Vanhenemisen surkeus, etenkin kehon rappeutuminen, paistaa läpi monesta runosta. Ero salskean nuoren Konstantínoksen ja vanhenneen runokuuluisuuden välillä onkin valokuvien perusteella hätkähdyttävä. ’Hänen kasvonsa putosivat’, kuten Kaváfis-harrastaja, filosofi Juha Varto on asian ilmaissut.

Kaváfista ei voi syyttää julkaisemisesta julkaisemisen vuoksi. Hänen runonsa ilmestyivät aluksi sanoma- ja kulttuurilehdissä ja myöhemmin hän sidotutti niistä tuttavilleen piskuisia eripainoksia. Hän myös korjasi runojaan yhä uudelleen ja uudelleen, usein jopa vuosikausia alkuperäisen kirjoittamishetken jälkeen. Lopulta Kaváfis hyväksyi tuotannostaan vain n. 160 runoa.

Proosastelua?

Martti Leiwo, kertoessaan miksi luopui Kaváfiksen runojen kääntämisestä, on hyvin tiivistänyt miltä Kaváfista lukiessa tuntuu. Ensin kaikki vaikuttaa selvältä, jopa yksinkertaiselta. Onko tämä taittajan toimesta runon näköiseksi väännettyä proosaa? Sitten runo laukeaa, silmien ja korvien eteen kajahtaa jotain isoa, mitä ei voi kuvailla kuin juuri niillä sanoilla, joista runo koostuu. Kuin joku rummuttaisi syvällä maan alla, tanner tömisee ja lukija värähtelee. Lukijaa ei hämätä ja viilata linssiin, hänelle tarjoillaan poikkeuksellista runoherkkua.

Kääntäjän näkökulmasta kolmas lukukerta johtaa tuntemukseen, että on parasta jättää kääntämättä, kertoo Leiwo. Mistä kaikesta me nykykreikkaa taitamattomat jäämmekään paitsi? Kuulemma myös Tuomas Anhavan käännökset ovat latteita. Tästä Leiwo helpottuu, muutkaan eivät pysty.

Anhavan Kaváfis-suomennokset ovat silti rankkaa runokamaa, vaikka käännökset olisivatkin lähtöteksteihin verrattuna latteita. Juuri näennäinen helppous ja selkokielisyyden takana piileskelevä nerous tekevät Kaváfiksen teksteistä omanlaisiaan, ainutlaatuisia ainakin länsimaisessa kaanonissa.

Hellenistinen Kreikka on tunnetusti Kaváfiksen komeimpien runojen näyttämö. Perinteisemmät, romanttissävyisen runominän havaintoja kirjaavat runot ovat näihin historiallisiin täsmäiskuihin verrattuna valjuja. Roolirunoissa Kaváfis onnistuu, muuten ei.

Oivallista historiallisissa runoissa on se, että lukijan ei tarvitse tietää oikeastaan mitään Aleksanteri Suuren jälkeensä jättämän kreikkalaisen ja sitä seuranneen roomalaisen maailmanvallan historiasta päästäkseen runon kärryille. Toki nyt ilmestyneen kokoelman loppuun sijoitetut selitykset ovat hyödyllisiä, mutta eivät suinkaan välttämättömiä. Jotta runo olisi runo, sen pitää tulla toimeen omillaan. Esimerkiksi käy hyvin teksti ’Jumala hylkää Antoniuksen’:

Kun keskellä yötä yhtäkkiä kuulet

näkymättömän seurueen kulkevan ohi

soidessa ihmeellisen musiikin ja äänten soiden –

älä turhaan murehdi onneasi, joka jättää,

älä epäonnistumisia, älä kokonaisen eliniän

suunnitelmia, jotka kuvitelmiksi muuttuivat.

Kuin kauan sitten valmistautuneena, rohkeasti

sano jäähyväiset Aleksandrialle, joka lähtee.

Varsinkaan älä mitään uskottele itsellesi,

älä sano, että se oli unta, että kuulit väärin;

älä alennu sen kaltaisiin turhiin toiveisiin.

Kuin kauan sitten valmistautuneena, rohkeasti

kuten sopii sinulle joka olit tällaisen kaupungin arvoinen,

mene vakain askelin ikkunaan

ja kuuntele liikuttuneena, mutta

älä rukoile, älä valita niin kuin pelkurit,

vaan viime nautinnoksesi kuuntele

salaperäisen seurueen ihania soittimia

ja sano jäähyväiset Aleksandrialle, jonka menetät.

Toki lukukokemukseen vaikuttaa jos tietää, että taustalla on Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämäkertoja -teoksessa kuvattu tapahtuma, jossa juuri ennen Aleksandrian menettämistä Octavianukselle kaupungissa kerrotaan kuullun soitinten ääniä, ikään kuin Bakkhoksen (Dionysoksen), jonka huomassa Marcus Antoniuksen katsottiin olevan, kulkue olisi liikkeellä kaupungissa. Mutta runon kokemuksellinen lukeminen ei edellytä tätä tietoa, se on vain jälkikäteistä kuorrutusta.

Kaváfiksen historialliset runot luotaavat muutakin antiikin historiaa kuin vain hellenismiä. Bysantin keisarit seikkailevat useassa runossa ja myös Roomassa käydään. Silmiinpistävää kuitenkin on, että parhaiten tunnettuja kreikkalaisen antiikin vaiheita sivutaan harvoin. Valkoisen marmorin loistetta ja Ateenan kultakauden agoralla patsastelevia kulttuurihistorian suurmiehiä esiintyy vain harvoin. Ääneen pääsevät unohdetut hahmot, pienet tarinat ja vähemmän loistokkaat aikakaudet. Mainiota. Antiikkikliseiden dekonstruktiota Eurooppa totisesti kaipaa.

Uskontoon kompastuminen

Kaváfiksen varhaisissa runoissa esiintyy tiettyä kristinuskon ylentämistä, joka liittyy Bysanttiin, Kreikan viimeiseen suuruuden aikaan. Anhavan käännöskokoelman aloittava runo ’Kirkossa’ on kohdallinen esimerkki:

Minä pidän kirkosta – sen ripidistä

sen pyhien maljojen hopeasta, kyntteliköistä,

valoista, ikoneista, lukupöydästä.

Kun käyn sisään kreikkalaiseen kirkkoon,

sen suitsutuksen tuoksuihin,

sen liturgiaan ja kuorolauluun,

ja näen pappien ylvään olemuksen,

jokaisen liikkeen juhlallisen rytmin,

kasukkain häikäisevän loiston –

mieleeni palaavat heimomme suuruuden päivät,

bysanttilaisen perintömme kunnia.

Runo liittyy 1800-luvun lopun aikalaiskeskusteluihin, joissa kreikkalaiset nationalistit nousivat vastustamaan historioitsija Edward Gibbonin Bysanttia vähätteleviä näkemyksiä, joita hän esitti teoksessaan The History of the Decline and Fall of the Roman Empire. Ortodoksinen uskonto, Bysantin merkitys historiassa ja kreikkalainen nationalismi kietoutuivat saumattomasti yhteen. Jotkut hourupäät haaveilivat Bysantin suuruuden uudesta synnyttämisestä. Tämän nationalistis-kristillisen hymistelyn kimppuun hyökkäsivät kreikkalaiset valistusajattelijat, mm. runoilija Vassiliadis, jotka olivat myös ateisteja.  Nuori Kaváfis osallistui tähän debattiin nationalistien puolella, kuten runo ’Kirkossa’ hyvin osoittaa. Myöhemmin Kaváfiksen suhde uskontoon ja Bysanttiin muuttui vähemmän yltiöpäiseksi, mutta tietty kristillisyyttä sympatisoiva perusvire läpäisee hänen tuotantoaan. Erityisesti tämä näkyy antiikin uskontojen vähättelyssä ja keisari Julianuksen (331-363) pilkkaamisessa. Julianus oli Rooman viimeinen ei-kristitty keisari joka puolusti polyteismiä kristittyjen hyökkäyksiä vastaan. Kristillisessä tendenssimäisyydessään nämä runot ovat heikkoja esityksiä Kaváfiksen muuten komeiden historiallisten välähdysten sarjassa.

Oma tie vei perille

Kuollessaan Kaváfis oli tunnettu ympäri Eurooppaa, ja hänen kuolinvuoteensa äärellä pörräsi kansainvälistä kulttuuriväkeä. Mutta aikakautensa kreikkalaisesta valtavirrasta hänen runoutensa erosi niin paljon, että kritiikki oli välillä kovaa. Aikansa runokuuluisuus Kóstis Palamás väitti, että Kaváfis ei ole runoilija vaan taitamaton tekstimaakari. Kuoleman jälkeen maine kasvoi tasaisesti ja nyt moni tuntee ainoastaan Kaváfiksen nimen, kun nykykreikkalaisesta runoudesta tulee puhe.

Vaikka jotkut Kaváfiksen runot repsahtavat turhaan selittämiseen eivätkä luota luomaansa kuvaan, on niukkuus useimpien tunnusmerkki. Historiasta, lähteisiin perustuvasta tai keksitystä, nostetaan esiin dramaattinen tilanne, jota valotetaan uudessa valossa. Yksittäisestä kokemuksesta tiivistyy jotain universaalia ja yleistä, inhimilliseen peruskokemukseen pureutuvaa. Välillä uhkaa liika etäännytys ja sarkasmi, välillä ironia toimii oivasti.

Usein sadan vuoden ikä on runolle paljon, niitä lukee lähinnä yleissivistyksen kartuttamiseksi. Kaváfis on poikkeus, tuore ja elävä.

Jarkko Tontti

Kirjallisuutta

Haas, Diana: Le probleme religieux dans l’loeuvre de Cavafy. Presses de l’Université de Paris-Sorbonne, Pariisi 1996.

Kaváfis, Konstantínos: Runoja (suom. Aapo Junkola). Tampere 1987.

Kaváfis, Konstantínos. Teoksessa Kymmenen kreikkalaista runoilijaa. Suom. Martti Leiwo. Kaktos, Ateena 1996.

Leiwo, Martti: Barbaarit tulevat tänään. Helikon 1/2005.

Gullberg, Hjalmar: I väntan på barbarerna och andra tolkningar av Kavafis. P. A. Norstedt & Söners Förlag, Tukholma 1965.

Varto, Juha & Veenkivi, Liisa: Konstantinos Kavafis – Runot. Teoksessa Varto & Veenkivi: Filosofia ja kaunokirjallisuus. Taju, Tampere 1996.