Jarkko Tontti: Uskonnot ihmisen uhkana

Sam Harrisin kirjasta Uskon loppu: terrori ja järjen tulevaisuus. (The End of Faith: Religion, Terror, and the Future of Reason, 2004.) Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, Helsinki 2007. 325 s.

Filosofinen aikakauslehti niin & näin 4/2008, s. 45-48.

Sam Harrisin päätä ei palella. Hän ilmoittaa ykskantaan tavoittelevansa yhden irrationaalisuuden lajin – uskonnollisen uskon – lopettamista, sen poistamista ihmiskuntaa riivaamasta. Tavoite on toki mitä kannatettavin. Mutta en ole aivan varma, edistääkö Harrisin laajaa huomiota herättänyt kirja tätä päämäärää ainakaan taktisesti parhaalla mahdollisella tavalla.

Teoksella on eittämättömät ansionsa. Harris äimistelee uskontoja ja niiden valtaa maailmassa ilahduttavalla suorasanaisuudella ja tekee tarkkanäköisiä huomioita. Mutta hän myös lipsuu tarkoitushakuisiin kärjistyksiin ja liioitteluun, mikä heikentää teoksen tehoa. Lisäksi kirjassa on aiheen kannalta paljon tyystin tarpeetonta sälää. Se sisältää muun muassa hämärähkön luvun meditaatiotekniikoista, joita Harris tarjoaa uskonnollisen hengellisyyden tilalle uudeksi rationaaliseksi hengellisyydeksi.

Tulta päin!

Hätkähdyttävän suuri osa länsimaista fiksuimmistoa ei halua tai uskalla kysyä aitoja kysymyksiä uskonnoista. Suomessakin sankka joukko humanistis-yhteiskuntatieteellisiä teoreetikkoja sun muita skribenttejä tuntuu pitävän modernin luonnontieteen metodologiaa ja valistuksen ihanteita pahempana uhkana ihmiskunnan hyvälle kuin uskontoja.

Tiede ja järkihän ovat maskuliinista materialismia, individualismia, liberalismia, empirismiä ja ties mitä kamalaa, vai mitä? Uskonnot sen sijaan hohkaavat yhteisöllisyyttä, vakaumusta, pyhän kokemusta, lähimmäisenrakkautta ja henkisyyttä; tai ainakin ylisukupolvista kulttuuriperinnettä jota pitää vaalia vaikkei enkeleihin ja muihin menninkäisiin uskoisikaan. Tai vähintäänkin uskonto on käyttökelpoinen liittolainen hirveiden luonnontieteilijöiden ja paholaismaisten uusliberalistien ja globalisoijien (roviolle sellaiset!) hyökkäyksiä torjuttaessa, eikö niin?

Kun ottaa huomioon sen mittaamattoman määrän kuolemaa, kärsimystä ja ajatuksen nujerrusta, jota uskonnot ovat saaneet aikaan ja aiheuttavat koko ajan kaikkialla, on vähintäänkin outoa, kuinka ymmärtävin sanoin ihmiskunnan luova luokka niistä yhä puhuu. Vallitseva tapa on hyväksyä uskontojen olemassaolo jonakin eittämättömänä ja ikuisena sosiaalisena faktana ja kannustaa kohteliaasti ’maltilliseen’ uskonnollisuuteen, puhua uskontojen hyvistä puolista, suvaitsevaisuudesta ja ’uskontojen dialogista’ ja siitä, kuinka kaikki uskonnot lopulta opastavat rauhaan ja rakkauteen.

Eivät opasta, sanoo Sam Harris ja on oikeassa. Hän muistuttaa meitä inkvisitiosta, antisemitismistä, noitavainoista, kolonisaatiosta, islamistisesta terrorismista, Yhdysvaltojen uskonnollisesta oikeistosta, kristittyjen ehkäisykielteisyyden uhreista kehitysmaissa, holokaustista ja lukemattomista väkivaltaisista tragedioista, joista meidän on kiittäminen uskontoja. Hän kärjistää ja yksinkertaistaa. Holokaustin tai Pohjois-Irlannin vuosisataisten tappokinkerien palauttaminen vain uskonnosta johtuvaksi on monimutkaisten asioiden yksinkertaistamista. Niihin ovat vaikuttaneet useat seikat, uskonnon lisäksi ainakin nationalistinen ideologia ja raaka valtapolitiikka. Sama pätee moniin muihin hirveyksiin, jotka Harris listaa uskonnoista johtuviksi.

Mutta Harrisin ansio on, että hän sanoo ääneen, että uskonnot ovat myös syynä konflikteihin, verenvuodatukseen ja kansanmurhiin. Hän on yksinäinen huutavan ääni korvessa. Vallitseva puheenparsihan on juuri tämän asian peittelemistä. Vastuuntuntoiset toimittajat, poliitikot, tieteen ja taiteen tekijät toistelevat uupumattomasti, kuinka uskontoja toki käyttävät hyväkseen pahantahtoiset ihmiset julmiin pyrkimyksiinsä, mutta uskonnoissa sinänsä ei ole mitään vikaa. Toisinaan uskonnot hyväksytään jesuiittajärkeilyllä, tavoite pyhittää keinot, ja tolkuttomuudestaan huolimatta uskonnot kelpuutetaan avuksi milloin mitäkin asiaa ajettaessa, vaikkapa hyvinvointivaltiota puolustettaessa.

Tämä on lyhytnäköistä ja loppupeleissä myös vaarallista. Monien ihmiskunnan polttavimpien ongelmien ydin on juuri ja nimenomaisesti uskonnoissa itsessään, niiden pyhissä teksteissä ja opeissa.

Myöskään niin sanottu maltillinen uskonnollisuus ei saa Harrisilta armoa. Hänen mukaansa maltilliset uskovaiset ovat suurelta osin vastuussa maailman uskonnollisista konflikteista, koska heidän uskomuksensa luovat viitekehyksen, jossa pyhien kirjoitusten kirjaimellista tulkintaa ja uskonnollista väkivaltaa ei milloinkaan voida riittävästi vastustaa.

Velvollisuudet ja ahdinko

Kirjoitan tätä sunnuntaina, joka on kristittyjen pyhä lepopäivä. Sen perusteella, että valtaosa suomalaisista on kristittyjä jotka pitävät Raamattua jumalan sanana, tai siis Jumalan Sanana, minun pitäisi pelätä henkeni puolesta. Raamatussa sanotaan yksiselitteisesti, että rangaistus pyhänä lepopäivänä työskentelystä on kuolema, kuten myös useimmista muista kymmenen käskyn rikkomisista. Mikään hermeneuttinen ponnistelu tai älyllinen akrobatia – joka puolustelee Raamatun tekstejä ’vertauskuvallisina’ – ei tätä miksikään muuta. Jos vaikka filosofian lisensiaatti ja europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola, Jeesusta julkisuudessa ylistävä harras kristitty, tuntee sanan ’johdonmukaisuus’ hänen pitäisi lähteä välittömästi tappamaan minut. Painottihan Jeesuskin, että Vanhan Testamentin sanaa pitää viimeistä myöten noudattaa (Matt 5:17-19). Miten on Eija-Riitta, oletko kunnon kristitty ja Jeesuksen seuraaja vai et?

Avaudun. Minulla ei ole koskaan ollut uskonnollista elämää tai uskonnollisia kokemuksia ja minun aina ollut hyvin vaikea ymmärtää uskonnollisten ihmisten järjenjuoksua. Millä perusteella he valitsevat pyhistä teksteistään ne kohdat, joita he noudattavat, ja ne jotka he jättävät huomioimatta? Miten he suhtautuvat lukemattomiin sisäisiin ristiriitaisuuksiin, joita Raamattu, Koraani ja kaikki maailman pyhiksi kutsutut tekstit sisältävät? Mitä muuta ”maltillinen uskonnollisuus” on kuin sitä, että jumalallisiksi uskotuista teksteistä voikin omien mieltymystensä mukaan noukkia haluamansa osat ja unohtaa toiset? Miten kukaan täysjärkinen, luku- ja kirjoitustaitoinen ihminen voi kuunnella nauruun purskahtamatta kristinuskon keskeisiä väitteitä kuolemanjälkeisestä elämästä paratiisissa tai Maria-nimisen juutalaisnaisen kanssa vehtaavasta jumalolennosta?

Harris toteaa, että meillä on useita määritelmiä ihmisille, joilla on runsaasti uskomuksia vailla rationaalista oikeutusta. Kun nämä uskomukset ovat erittäin yleisiä, kutsumme heitä ’uskonnollisiksi’. Muuten todennäköisesti sanomme heitä mielenterveysongelmista kärsiviksi. Katolisen uskonnon yksi kulmakivistä on uskomus, jonka mukaan Jeesus voidaan syödä keksin muodossa. Papin muminoitten jälkeen myös hänen verensä voidaan juoda, vaikka vielä äsken se oli pullollinen Burgundissa kasvatettua viiniä.

On suuri joukko sympaattisia teologeja, jotka kirjoittavat  ekoteologiasta, feministisestä teologiasta ja puolustavat seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Niin surullista kuin se onkin, he ovat väärässä. Konservatiiviset teologit sen sijaan ovat oikeassa, vaikka hekin ovat epärehellisiä itselleen jättäessään suuren osan Raamatun mielettömistä väitteistä, käskyistä ja ristiriitaisuuksista huomioimatta. On itsepetosta esittää, että kristinuskosta voisi tehdä sukupuolten tasa-arvoa kunnioittavan ja ekologista tolkkua edistävän uskonnon, joka hyväksyy homoseksuaalisuuden. Jos niin tehdään, sillä ei ole enää mitään tekemistä Raamatun ja kristinuskon perinteen kanssa.

Harris tekee tarkkanäköisen huomion uskonnollisten ihmisten suhteesta tieteelliseen tietoon. Toisin kuin äkkiseltään voisi luulla, uskovaiset arvostavat tieteellisen totuuden korkealle. Tosin vain silloin, kun se näyttää tukevan heidän vakaumustaan tai antavan sille edes heikkoa tukea. Monet uskovaiset ovat tohkeissaan Israelissa tehdyistä arkeologisista kaivauksista ja tulkitsevat ne surutta Raamatun tarinoiden vahvistukseksi. Vähän väliä uutisoidaan jokin evoluutiobiologien keskuudessa hämmennystä ja kiistoja aiheuttanut ilmiö, jota uskovaiset kiiruhtavat pitämään todisteena siitä, että heidän jumalansa sittenkin loi maailman. Tähän nähden on hämmästyttävää, kuinka uskonnolliset ihmiset voivat sivuuttaa kaiken sen tieteellisen tiedon, joka jokseenkin yksiselitteisesti kumoaa heidän uskontonsa ydinkohdat.

Islamin erityisongelma

Harris aloitti kirjansa kirjoittamisen vuonna 2001, heti syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen. Islamin innoittama itsemurhaterrorismi saa kirjassa pitkän käsittelyn. Harris taivaltaa toisia polkuja kuin intellektuellien enemmistö, joka USA-vastaisuuttaan refleksinomaisesti noudattaen löysi syyn näihin(kin) tapahtumiin Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta. Harrisin väite on juuri se, jonka torjumiseen kynäilijät ympäri maailmaa ovat jo vuosia keskittyneet: islamistisen terrorismin syy on nimenomaisesti islamin opissa, Koraanissa ja sitä tulkitsevassa hadíth-kirjallisuudessa. Toki on muitakin syitä, poliittisia, taloudellisia ja Yhdysvaltojen ja muiden länsimaiden omista tekemisistä johtuvia. Islam kuitenkin eroaa useimmista muista uskonnoista siinä, minkä aseman se antaa uskon puolesta kuoleville marttyyreille. He pääsevät suoraan paratiisiin, kiistattoman varmasti. Itse asiassa marttyyrius on ainoa keino, jolla muslimi voi välttää tuomiopäivän tuskallisen oikeudenkäynnin ja päästä suoraan paratiisiin. Harrisin mukaan tämä on keskeisin syy siihen, että  suurin osa itsemurhaterroristeista maailman konflikteissa on muslimeja.

Muslimien enemmistö on ’fundamentalisteja’ sanan länsimaisessa merkityksessä, myös suurin osa niin sanotuista ’maltillisista’ muslimeista. Hekin pitävät Koraania yhden ja ainoan oikean jumalan erehtymättömänä sanana. Eikä Koraani tunne armoa, kun kyseessä ovat vääräuskoiset: ”Surmatkaa heidät, missä heitä kohtaattekin, ja ajakaa heidät pois sieltä, mistä he ajoivat teidät pois, sillä epäjumalanpalvelus on pahempi synti kuin tappaminen…Taistelkaa heitä vastaan, kunnes epäjumalia ei enää palvota vaan yksin Jumalaa, mutta jos he herkeävät, teidän tulee ahdistaa vain pahantekijöitä”. (Koraani 2:190-193). Harris lataa: ”Miltei jokaisella sivulla Koraani neuvoo hurskaita muslimeja halveksimaan uskottomia. Miltei jokaisella sivulla se valmistelee maaperää uskonnolliselle konfliktille”. (s. 111).

Samaa tekee Raamattu, vaikka kristityt tämän mieluusti unohtavat. Toivon totisesti, että joku lainkuuliainen syyttäjäkuntamme jäsen lukisi Vanhan Testamentin (ja Jeesuksen käskyn noudattaa sitä tiukkaan ja ehdoitta) ja havahtuisi käynnistämään esitutkinnan sitä levittävien tekemisistä. Raamattu, Koraanista puhumattakaan, on täynnänsä tekstiä, joka täyttää rikoslaissa  kriminalisoidun kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkistön.

Laaja kansainvälinen Global Attitudes -tutkimusprojekti selvitti muslimien asenteita vuonna 2002. Tulokset ovat ikäviä, lievästi sanottuna. Useimmissa muslimimaissa vähintään kolmasosa ihmisistä hyväksyy terrorismin islamin puolustamiseksi, myös itsemurhaiskut. Monissa maissa lähes puolet väestöstä on tätä mieltä. Libanonissa terrorismin islamin puolustamiseksi hyväksyi 73 prosenttia haastatelluista. Kaikkien synkimpiin paikkoihin kuten Saudi-Arabiaan ja Iraniin tutkimus ei edes ulottunut.

Islam on verinen, marttyyriutta juhliva valloittajauskonto kuten oli kristinuskokin vielä jokin aika sitten ja on osittain vieläkin. Molempien oppien ytimessä on tavoite maailmanherruudesta, koko ihmiskunnan käännyttämistä omaan uskoon. Ne ovat ja tulevat olemaan konfliktien ja väkivallan lähteitä niin kauan kuin uskonnolliseksi kasvatukseksi kutsuttu nuorten ja lasten indoktrinaatio on sallittua. Asian voi ilmaista myös lainaamalla Will Durantin teosta The Age of Faith: ”Suvaitsemattomuus on vahvan uskon luonnollinen seuralainen; suvaitsevaisuus kasvaa vain, kun usko menettää varmuuden; varmuus on murhaavaa”.

US of  A

Paitsi että Harris pitää islamia maailman vaarallisimpana uskomusjärjestelmänä, hän myös sympatisoi Samuel Huntingtonin teesejä sivilisaatioiden kamppailusta. Hän näyttää olevan valmis jopa hyväksymään kidutuksen terrorismin vastaisessa sodassa, minkä myötä moni arvatenkin luokittelee hänet umpikonservatiiviseksi jenkkipölvästiksi ja Georg W. Bushin seuraajaksi.

Mutta Harrisilta ei heru ymmärrystä kotimaalleenkaan, jota hän pitää lähes teokratiana. Huntingtonin sivilisaatioiden välisen konfliktin Harris muuntaa sekulaarin liberaalin kulttuurin ja kaikkien uskontojen väliseksi kamppailuksi.

Kotimaansa tilanteesta Harris on pohjattoman pahoillaan ja vihainen. Georg Bush nuoremman hallinto on nakertanut pala palalta perustuslaissa taattua sekularismia, uskontojen ja julkisen vallan pitämistä erillään. Tämä on ollut vuosi vuodelta avoimempaa. Edustajainhuoneen republikaaniryhmän johtajan Tom DeLayn mukaan: ”Vain kristinoppi tarjoaa elämäntavan, joka vastaa maailmassa kohtaamiamme realiteetteja. Vain kristinoppi”. Sadattuhannet elleivät miljoonat ihmiset kehitysmaissa ovat kuolleet sen jälkeen kun Bush nuorempi päätti lopettaa rahoituksen ulkomailla toimivilta järjestöiltä, jotka antavat tietoa abortista. Päätöksen seurauksena lakkasi paljolti myös kondomien levittäminen. Samaa kantaa pitkään ajanut paavi oli varmasti hyvin, hyvin tyytyväinen.

Pentagonin tiedusteluasioista vastasi pitkään kenraaliluutnantti William G. Boykin. Kun hän analysoi Mogadishusta otettuja valokuvia vuonna 1993, hän totesi että kuvien tietyt varjot kertovat ”Jumalan minulle viholliseksi paljastaman demonisen läsnäolon tässä kaupungissa”. Terrorismin vastaisessa sodassa Boykinin mukaan ”vihollisemme on Saatana-niminen kaveri”.

Niinpä. 65 prosenttia yhdysvaltalaisista on täysin vakuuttunut Saatanan olemassaolosta. 44 prosenttia on varmoja tai pitää todennäköisenä, että Jeesus palaa maan päälle seuraavan 50 vuoden kuluessa. Yli 50 prosentilla on kielteinen tai erittäin kielteinen käsitys ihmisistä, jotka eivät usko jumalaan. 72 prosenttia yhdysvaltalaisista uskoo enkeleihin.

Turhaa puhetta

Syystä, jota minun on vaikea ymmärtää, Uskon loppu -kirja sisältää lukukaupalla pohdintoja, jotka eivät liity itse asiaan juuri mitenkään. Harris muun muassa referoi Richard Rortyn, Thomas Nagelin ja Donald Davidsonin keskusteluja pragmatismista ja realismista, vaikka nämä sivuavat hänen oman kirjansa aihetta vain hyvin etäisesti.

Kirjassa on myös pitkät pätkät sekavahkoa moraalifilosofista pähkintää, jossa menevät iloisesti sekaisin hyve-etiikka, utilitarismi ja velvollisuusetiikka. Onnellisuus ja rakkaus vaikuttavat lopulta olevan Harrisin etiikan perusteita, mutta hän myös toiveajattelee, että neurotieteiden kehittyessä voimme jo lähitulevaisuudessa luoda eksaktin ja naturalistisen teorian moraalista.

Tämän toiveen taustalla vaikuttaa tarve vastustaa näkemystä, jonka mukaan moraalilta katoaa pohja, jos luovumme uskonnoista. Tämän väitteen torjuminen ei tunnu erityisen polttavalta aiheelta, mutta ilmeisesti tilanne on Yhdysvalloissa toinen kuin Suomessa tai yleensäkin Euroopassa. Myös monissa muissa kohdin Uskon loppu kytkeytyy niin yksioikoisesti yhdysvaltalaisiin keskusteluihin, että eurooppalainen lukija menettää helposti kiinnostuksensa, ainakin minä menetin.

Kurmuutettu kieli ja taktiikan taju

Harrisin Uskon loppua lukiessa tulee surku ihmiskuntaa, jota uskonnot ovat pahoinpidelleet vuosituhannet läpeensä. Lisäksi tulee surku suomen kieltä, jota kirjan suomennos kohtelee melkeinpä yhtä kaltoin. Teksti ei vain vilise anglismeja, vaan on paikoin täysin käsittämätöntä konkkelointia. Monista lauseista saa tolkun vasta, kun ne mielessään kääntää englanniksi. Välillä vaikuttaa siltä, että käännöksen on tehnyt suomea osaamaton henkilö, joka on sana kerrallaan etsinyt sanakirjasta vastineen kullekin lähtötekstin englanninkieliselle ilmaisulle. Vai mitä pitäisi sanoa inkvisitiota käsittelevän luvun lauseesta: ”Jos sinulla on onnettomuutena olla Espanjassa, jossa oikeudenkäyntiin liittyvä kidutus on saavuttanut julmuuden tuonpuoleisen tason…” (s. 75).

Pelkään pahoin, että moni lukija kaikkoaa kirjan ääreltä käännöksen myötä. Tämä on sääli, sillä  ylilyönneistä huolimatta monet Harrisin väitteistä ovat juuri niitä, joita uskontoja hyssyttelevä nykykeskustelu kaipaisi Suomessakin.

Toisaalta on mahdollista, että suorasukaisuus ei ole taktisesti paras keino nakertaa uskontojen maailmanvaltaa. Kovaan ääneen huutava taisteleva ateismi – joka lipsuu välillä lähelle tiedeuskovaisuutta – johtaa helposti siihen, että uskontoon välinpitämättömästi suhtautuvat ihmiset ärsyyntyvät ja kääntävät selkänsä koko ateismille. Puhumattakaan siitä, että äärimmäisten keinojen hyväksyminen islamilaista terrorismia torjuttaessa nakertaa sekulaarin, ihmisoikeuksiin perustuvan liberaalin demokratian pohjaa aivan samoin kuin uskonnotkin.

Uskonnoista irtautuminen tulee viemään ihmiskunnalta satoja, ellei tuhansia vuosia ja edellyttää dramaattista vaurauden ja koulutustason nousua. Pelkillä argumenteilla, faktoilla ja tieteellä ei uskovaisten päitä käännetä. Jos niin olisi, uskonnot olisivat kadonneet aikoja sitten. Uskonnollisten perinteiden voimaa ei pidä aliarvioida, ”don’t underestimate the power of the dark side”, kuten Luke Skywalkeria Tähtien sodassa varoitettiin.

Toisin kuin Harris, joka uskoo vankkumattomasti järkeen uskonnon korvaajana, minä laitan toivoni taiteeseen, viihteeseen ja urheiluun, toki myös filosofiaan, vaikka se on ja pysyy harvojen herkkuna. Kaikkia uskonnon kautta ilmeneviä ihmisyyden mahdollisuuksia voidaan toteuttaa vaarattomammin. Lätkäkatsomossa tai rockkonsertissa kaljapöhnässä mölisevät ihmiset ovat hassunkurisia, mutta monin verroin harmittomampia kuin sama porukka Lähi-idästä levinneiden uskomusjärjestelmien pauloissa.

Jarkko Tontti