Itsenäisyyspäivä ja pakotettu unohtaminen

Vuonna 403 eaa. Ateenassa säädettiin laki, joka kielsi kaivelemasta menneitä. Valtio oli toipumassa sisällissodasta, jossa demokraatit olivat voittaneet kolmenkymmenen tyrannin oligarkian. Aristoteleen nimiin laitetun Ateenan valtiomuoto –teoksen mukaan suurin osa kansalaisista totteli lakia ja siihen liittyvää, jokaisen antamaa valaa. Menneistä kiistoista vaiettiin, veljessodan ikävistä tapahtumista ei puhuttu. Yksi onneton tosin ei totellut, ja hänet teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä.

Nyky-Suomessa itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa on tapana osoittaa kunnioitusta erityisesti toisen maailmansodan veteraaneille. Mikäpä siinä, he ovat kiitoksemme ansainneet.

Mutta usein se, mistä vaietaan, on tärkeämpää kuin se, mistä puhutaan.

Heikki Aittokoski kirjoittaa tänään Helsingin Sanomissa kuinka itsenäisyyspäivän juhlapuheissa säännöllisesti unohdetaan vuosi 1918, sisällissota joka oli ”hirvittävin mahdollinen alku itsenäiselle Suomelle”.

Toisaalta tämä on ymmärrettävää. Kaikilla yhteisöillä on alkumyyttinsä, perustavat tarinat, joilla yhteisöä yritetään pitää koossa. Suomen valtiollisen itsenäisyyden alkumyytti on surullinen. Raaka sisällissota oli kansainvälisessäkin vertailussa poikkeuksellisen verinen. Taisteluissa kuolleiden lisäksi tuhansia ihmisiä noin vain murhattiin. On toisaalta ymmärrettävää, että mieluummin muistellaan varsinkin talvisotaa, jossa puolustauduttiin yksissä tuumin yhteistä vihollista vastaan.

Mutta tukahdutetuilla muistoilla on tapana palata. Torjuttu palaa oirehtimisena: ylisukupolviset traumat ilmaantuvat nykyhetkeen milloin missäkin muodossa. Välillä tuntuu, että nykyään ne purskahtelevat etenkin nettikeskusteluissa.

Vastaesimerkkejä löytyy. Esimerkiksi Saksassa vuosien 1933-1945 tapahtumat, heidän kansallinen traumansa, on käyty perinpohjaisesti läpi, ja aiheeseen yhä palataan myös julkisissa puheenvuoroissa. Tällä hetkellä maa vaikuttaa olevan Euroopan vakain demokratia, jossa oikeisto- ja vasemmistopopulismi on vähäistä, varsinkin Suomen, Unkarin tai vaikka Kreikan kaltaisiin maihin verrattuna. Suomessakin vuoden 1917 ja 1918 tapahtumat on toki käyty moneen kertaan läpi historiantutkijoiden toimesta. Käsittely on ollut parhaimmillaan niin puolueetonta kuin tämänkaltaisesta asiasta kirjoitettaessa voi olla.

Mutta riittääkö historiantutkimuksen panos? Sen tasapuolinen ja rauhallinen viesti ei tavoita kaikkia. Ja tutkijat eivät ole yhteisön johtajia, he ovat ja heidän pitää olla asiantuntijoita, ei päättäjiä.

Olisiko sittenkin parempi, jos itsenäisyyspäivän juhlallisuudet aloitettaisiin nimenomaan muistamalla valtiolliseen itsenäistymiseen liittynyt hirvittävä tragedia? Voisiko itsenäisyyspäivän vieton vakiintunut juhlallinen surumielisyys olla itse asiassa merkki siitä, että ihmiset tietämättään muistavat ja palaavat yhteisen haavan äärelle?