Kirjallisista sivutöistä

Jotkut haaveksivat täysipäiväisestä kirjailijuudesta, toiset eivät todellakaan sellaisiksi halua. Ymmärrän molempia. Yksi erinomainen perustelu täysipäiväistä, apurahoihin tai myyntituloihin perustuvaa kirjailijuutta vastaan on riippumattomuus. Jos on leipätyö toisaalla, ei ole riippuvainen apurahalautakuntien suosiosta, eikä myöskään uusimman teoksen myynnistä. Tämä on oikeasti merkittävää. Apuraha- ja palkintolautakunnissa istuu kirjailijoita ja muita kirjallisuusalan toimijoita. Jos olet syystä tai toisesta suututtanut jonkun heistä, lautakuntatyössä heillä mahdollisuus maksaa takaisin, vieläpä anonyymisti. Tämä sulkee monet suut, arvaan. Myyntitoiveet ohjaavat myös kirjailijan työtä vähintäänkin tiedostamattomasti eikä se todellakaan ole hyväksi kirjoittamiselle.

Kirjalliset sivutyöt ovat usein kirjoittamista, journalismia, kolumneja, käännöstöitä ja milloin mitäkin. Kaikki se vie voimaa itse asiasta. Monilla kirjailijoilla on tausta journalistina ja he osaavat kirjoittaa nopeasti, ikään kuin vaihtaa vaihdetta kaunokirjallisesta tekstistä journalismiin. Minä en osaa. Kirjoitan kolumneja Helsingin Sanomiin, ja jokainen on melkoisen puristuksen myötä syntynyt. En ymmärrä kuinka ammattijournalistit tuottavat kolumneja hirmuisella tahdillaan.

Kolumnistiksi ja ajankohtaiskommentaattoriksi suostui taannoin myös Salman Rushdie. Hän kuvaa tämän riemua ja tuskaa muistelmissaan, jotka, sivumennen sanoen, ovat yksi kiinnostavimmista esityksistä kirjailijana olemisesta yleensä. Suosittelen. Kirjoitettuaan aikansa kolumneja New York Timesiin Rushdie tuumii itsestään kolmannessa persoonassa: ”He felt  he might be on the verge of running out of things to feel strongly about.” Arvaan, että moni kolumneja kirjoittava kirjailija tuntee välillä juuri näin. Ainakin minä tunnen. Puhumattakaan siitä, että varsinkin nettiaikana kolumnit jäävät elämään omaa elämäänsä ikuisiksi ajoiksi. Minä sen sijaan muutan mieltäni, jos perusteita löytyy. Viisastuminen on sallittua, jopa suotavaa.

Ja toisaalta. Pelkkään kirjallisuuteen uppoaminen ei ole hyväksi kirjoittamiselle. Siitä seuraa  sisäänpäin kääntynyttä nylkytystä, tekstiä, joka ei kosketa ketään muuta kuin kirjailijaa itseään. Pitää olla maailmassa, tavalla tai toisella.