Sosiaalisen median peukutusten myötä päädyin äskettäin lukemaan Hanna Meretojan professoriluentoa Kirjallisuus ja mahdollisuuden taju. Monessa viisasta pohdintaa. (Myös YouTubessa). Minua esityksessä kosketti muun ohella viittaus Robert Musilin romaaniin Mies vailla ominaisuuksia (Der Mann ohne Eigenschaften, 1930–1943). Aloitin nimittäin äskettäin tämän yli tuhatsivuisen klassikon lukemisen usean vuoden viivyttelyn jälkeen. (Etulehdelle kirjoittamani merkinnän mukaan olen ostanut kirjan viidellä eurolla Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynnistä 4. tammikuuta 2012).
Nykyään suhtaudun aavistuksen epäillen klassikoihin. 1990-luvulla opiskelijana olin vakuuttunut, että jos vain luen tarpeeksi kirjallisuuden ja filosofian klassikoita, katson klassikkoelokuvia ja kuuntelen kulttuurisesti arvostettua musiikkia, minusta tulee kaikin puolin parempi ihminen, viisas, oikeudenmukainen ja syvällinen, mitä se sitten tarkoittaakin.
Tarpeeksi klassikkoja luettuani olen nykyään sitä mieltä, että osa niistä on yliarvostettuja. Tolstoi esimerkiksi, jonka Sota ja rauha on pitkäveteinen ja auttamatta vanhentunut teos. Shakespeare on ihan kohtuullinen näytelmäkirjailija, mutta samalla maailman yliarvostetuin kirjailija. Hänen ylivertainen maineensa perustuu enemmän englanninkielisten maiden taloudelliseen, poliittiseen ja kulttuuriseen valta-asemaan maailmassa kuin hänen näytelmiinsä.
Takaisin Musiliin. Jo muutaman sadan sivun jälkeen myönsin itselleni, että tämä teos on klassikkoasemansa ansainnut. Kirjoittamisen tyyli on hämmentävän 2000-lukulainen, vinon ironinen tulokulma maailmaan ja ihmisiin, heidän pieniin ja suurempiin pyrintöihinsä. Eletään vuotta 1913. Itävalta-Unkarin (teoksessa Kakania) keisarin hallituskauden 70-vuotisjuhallisuuksiin aletaan valmistautua suunnittelemalla niin sanottua ”paralleeliaktiota”. Tähdätään vuoteen 1918, ja wieniläiset miettivät, kuinka ylittää pohjoisen naapurimaan Saksan keisarin hallituskauden samalla vuodelle ajoittuvat 30-vuotisjuhlallisuudet.
Päähenkilö Ulrich on teoksen nimen mukainen ’mies vailla ominaisuuksia’. ”Ulrich on modernin ihmisen prototyyppi eli ’mies vailla ominaisuuksia’ ja aito ’mahdollisuusihminen’: hän ei kykene kanavoimaan kykyjään mihinkään konkreettiseen vaan jumiutuu aina siihen, mitä voisi olla – niin sanotusti asettuu nukkumaan hänelle sijatun vuoteen viereen.” Näin Timo Pankakoski kirjoittaa arviossaan.
Hauskuus on tietenkin siinä, että todellisuudessa vuonna 1918 Itävalta-Unkari oli hajonnut ja Saksan keisari syösty vallasta. 1920-luvulla kirjansa kirjoittamisen aloittanut Musil pyrki, kaiken muun ohessa, tekemään pystyyn kuolleen Itävalta-Unkarin ruumiinavauksen ja ehkä siinä onnistuikin.
Jos haluamme tehdä historiallisia analogioita, teos tarjoaa siihen herkullisia mahdollisuuksia. Monikulttuurista ja tilkkutäkkimaista Itävalta-Unkaria on usein verrattu Euroopan unioniin, byrokraattisia ja hidasliikkeisiä molemmat. Euroopan unionia on usein hehkutettu rauhanprojektina. Myös Ulrich ja muut paralleeliaktiota suunnittelevat wieniläiset haluavat korostaa 70 vuotta hallinnutta keisari Frans Joosefia ’rauhankeisarina’. Teos kertoo kaiken muun ohella aikalaisten kyvyttömyydestä huomata raakalaismaisen nationalismin nousua, joka pian tuhosi heidän keisarikuntansa. Kuulostaa liiankin tutulta. Jos haluamme jatkaa analogioiden linjalla, vuonna 2017 vietetään Suomen satavuotisjuhlia ja myös EU:n edeltäjän Euroopan hiili- ja teräsyhteisön 60-vuotisjuhlavuotta…
En halua jatkaa tätä ajatusta pidemmälle.
Mutta niille, jotka yhä tänä päivänä osaavat nauttia hitaasti matelevan, essehtivän ja aiheesta toiseen polveilevan kerronnan lumosta, Mies vailla ominaisuuksia on parasta mahdollista luettavaa – tekstin huumaa, lukemisen ja ajattelemisen riemua.
1 Comment
Maailma on täynnä turhia kirjoja, ainakin lukijan näkökulmasta. Toisaalta kirjan kirjoittajan kannalta yksikään kirja ei ole turha. Voi sitä onnen määrää, joka näkyy juuri ensimmäisen kirjansa julkaistuksi saaneen kasvoilta, kun hän puristaa tuoretta teostaan kädessään. Ja miten hanakasti hän siitä lähtien esiintyy kirjailijana. Kirjailija on hänen mielestään jotain suurta. Se on kuin alusta, joka nostaa kirjoittajan tavallisten ihmisten yläpuolelle. Hän on jotain.
Olla jotain, on monella päämäärä, jota kohden ponnistellaan. Jokainen tietänee syyn siihen. Kaikkialla luomakunnassa jokainen kasvikin ponnistelee päästäkseen lähemmäs aurinkoa. Jukisuus on monelle se aurinko, jonka valossa on mukava kellotella. Näin ajatellaan, mutta usein se tuottaa vain pettymystä.
Ymmärrän ihmisiä, jolle jonkun uuden luomistyössä tärkeintä on pelkästään tekeminen. Se että saa toteuttaa itseään kirjoittamalla, maalaamalla tai säveltämällä tms. taiteen alalla, pelkkä ponnistelu päästä tekemisessään päämäärään joka on asettanut itselleen, tuottaa mielihyvää joskin tuskaakin, Ja kuitenkin se päämäärä on tavoittamaton. Sen on pakko olla tavoittamaton, sillä jos pääsee asettamalleen tasolle ja lopettaa ponnistelun, se on yhtä kuin kuolema. Jotain kuolee. Ja se jotain voi olla itse tekeminen. Miksi ponnistella kohti jotain, jonka on jo tavoittanut!
(Pyydän anteeksi, jos tämä blogi kuuluu niihin, joihin ei kaivata toisten mielipiteitä. – Mitä klassikoihin tulee, elän sitä vaihetta, jolloin uskon niihin. Minusta klassikot eivät ole koskaan täysin tyhjiä. Niissä on jotain, joka elää ja joka antaa aiheen kunnioittaa elämää niiden lukijoille. Sota ja rauha tuli elokuvana jokin aika sitten TV:stä. Uskomatonta, miten hienoa ihmiskuvausta siinä. Musilin teoksen Mies vailla ominaisuuksia olen kyllä lukenut, mutta siitä ei ole jäänyt mieleen paljonkaan, joten ehkä viisasta olisi lukea se nyt pitkän ajan kuluttua uudestaan. )