Kolme epäilijää – Marx, Nietzsche, Freud

YLE Teema näyttää parhaillaan dokumenttisarjaa, jossa käsitellään Karl Marxia, Friedrich Nietzscheä ja Sigmund Freudia (katsottavissa myös YLE Areenassa). Nähtyäni kaksi ensimmäistä osaa, en voi sanoa olevani varauksettoman innoissani. Ajatuksia ja teoksia selitetään liikaa filosofien henkilöhistorian avulla. Mutta sille ei taida voida mitään, että ihmistä kiinnostaa ihminen. Onhan niin paljon kutkuttavampaa kuulla esimerkiksi Karl Marxin baarinhuuruisesta opiskelijaelämästä ja hänen avioliiton ulkopuolisista suhteistaan kuin perehtyä Pääomaan ja pohtia, onko sen ajatuksilla enää kantavuutta.

Dokumenttisarja kuitenkin innosti minut kaivamaan kesähuvilan kirjahyllystä filosofi Paul Ricoeurin teoksen De l’interprétation. Essai sur Freud, jota olen viimeksi lukenut kunnolla lähes kaksikymmentä vuotta sitten, kun kirjoitin väitöskirjaani. Kirja keskittyy Freudin ajatuksiin, mutta siinä sivutaan myös Marxia ja Nietzscheä.

Ranskalaisfilosofi esittää kiinnostavan yleistyksen kolmikon ajattelusta. Ricoeur kutsuu heitä ”Epäluulon mestareiksi”. Kaikkien kolmen lähtökohta on se, että ihmiset ovat väärän tietoisuuden vallassa. Me uskomme vilpittömästi omien ajatustemme ja uskomustemme totuuteen emmekä ymmärrä, että olemme perustavalla tavalla erehtyneet. Tietoisuutemme on vääristynyt. Omista tulokulmistaan kolme epäluulon filosofia kannustavat meitä kyseenalaistamaan omassa tietoisuudessamme itsestään selvinä totuuksina pitämämme ajatukset.

Marxin ideologiakritiikin tarkoitus oli paljastaa, että taloudelliset tuotantosuhteet määrittävät ihmistä ratkaisevalla tavalla. Kapitalismi on muokannut tietoisuutemme, ajatuksemme ja uskomuksemme sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Marxin mukaan myös kapitalisti on järjestelmän uhri ja väärän tietoisuuden vallassa. Hän ei pysty käsittämään, kuinka paljon paremmin asiat olisivat, jos kapitalismin sijaan syntyisi kommunistinen talousjärjestelmä.

Nietzsche puolestaan yritti herätellä meitä ymmärtämään, että vallantahto on lopulta ihmisenä olemisen perusperiaate. Orjamoraalia edustava kristinusko ja muut kulttuuriset perinteet estävät meitä toteuttamasta ihmisyyden mahdollisuuksia täysimääräisesti. Tähän liittyy monitulkintainen yli-ihmisen käsite, jota on myöhemmin käytetty kyseenalaisilla tavoilla. Saksan kansallissosialistit esimerkiksi hyödynsivät Nietzscheä propagandassaan, Nietzschen sisaren tuella. Tästä puhutaan paljon myös YLE Teeman esittämässä sarjassa.

Freudin tavoite oli paljastaa, kuinka minuutemme tiedostamattomat elementit vaikuttavat käytökseemme, tunteisiimme ja ajatuksiimme. Varsinkin varhaisen lapsuuden tapahtumat ja seksuaaliset vietit ehdollistavat tietoisuutemme toimintaa, ja suuri osa teoistamme on Freudin mukaan oirehtimista, pakonomaista toistoa ilman, että ymmärtäisimme tekojemme ja ajatustemme todellisia syitä.

Marx, Nietzsche ja Freud kannustivat meitä epäluuloon omia käsityksiämme kohtaan. Heidän mukaansa olemme kaikki virheellisten uskomusten vallassa emmekä tiedä, miksi oikeasti teemme, ajattelemme ja tunnemme niin kuin teemme, ajattelemme ja tunnemme.

Kaikki kolme ovat myös olleet kovan arvostelun kohteina. Omasta mielestäni Marxin suhteen kritiikki on ollut osuvinta. Hänen käsityksensä talouden toiminnasta on osoittautunut virheelliseksi, ihan vain raa’an empirian perusteella. Marxia ei oikeastaan voi pitää varsinaisena filosofina, siis ajattelijana, joka sanoisi jotain yleispätevää ihmisestä ja maailmasta. Marx oli oman aikansa yhteiskunnan tarkka huomioitsija, ei sen enempää.

Freudia vastaan on myös hyökätty rajusti. Osa kritiikistä on ollut tunnepitoista meuhkaamista, mutta osa on ollut kohdallisempaa. Nykyajan psykologia ei kannata kaikkia hänen väitteitään. Mutta osa niistä on pitänyt pintansa. Freudin kehittämä psykoanalyysi on edelleen psykoterapian pohjana ja osoittautunut toimivaksi keinoksi mielenterveysongelmien hoidossa. Toki Freudin ajoista moni asia on muuttunut.

On Freudin teoreettisista ajatuksista mitä mieltä tahansa, niin eittämätön tosiasia on, että niihin pohjautuvat terapiat ovat auttaneet miljoonia ihmisiä. Kiinnostava kysymys on se, kuinka paljon yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä voidaan selittää ja ymmärtää psykoanalyysin käsitteillä. Kansallisten traumojen, kuten vaikka Suomen 1918 sodan, pohtiminen ihmisen kokeman trauman tapaan on kiinnostavaa, mutta siinä on myös vaaransa.

Samoin Nietzschen ajatuksia on vastustettu välillä tunteenomaisesti. Mutta myös hänellä on sitkeät kannattajansa. Kukapa nuori, vihainen ja lahjakas taiteilija tai filosofi ei innostuisi Nietzschen ajatuksesta, jonka mukaan poikkeusyksilön pitää nousta korkeuksiin, käyttää lahjakkuuttaan täysimääräisesti vähät välittäen vähäisempien tallaajien kitinästä. Hivenen vanhempana tämä ei ehkä tunnu yhtä kohdalliselta elämänpoliittiselta linjaukselta.  Filosofiassa Nietzscheen ovat tukeutuneet esimerkiksi Jacques Derridan ja Michel Foucault’n kaltaiset jälkistrukturalistit. He ammentavat Nietzschestä tukea muun muassa tietoteoreettisille käsityksilleen, joiden mukaan myös totuus ja tieto määrittyvät vallantahdon kautta. Vallantahto on taustalla jokaisessa näennäisen puolueettomassakin totuusväitteessä. Nietzschen nimeen vannoen moni jälkistrukturalisti tietääkin varmasti, että varmasti ei voi tietää.