Kuten tunnettua, kirjoja kirjoitetaan vain kahdesta aiheesta: rakkaudesta ja kuolemasta. Tämä jo kulunut tiivistys on jäänyt päähäni kieppumaan; ei vähiten siksi, että se pätee oikeastaan kaikkeen mitä olen kirjoittanut. Juoni ja muu sellainen on vain puite, kuolemasta ja sitä vasten asettuvasta rakkaudesta on kyse – kaikessa.
Tämä tuli taas kerran mieleeni kun äsken palasin kotiin taidenäyttelyn avajaisista. Helsingin kaupungintalon aulassa sijaitsevassa Virka Galleriassa avautui Timo Wrightin kuratoima näyttely, jossa on neljän valokuvaajan teoksia teemasta vanitas; turhuus, katoavaisuus. Tuomas Sarparannan kuvat parikymppisistä elämän kynnyksellä ja Nina Merikallion otokset pitkän uran tehneistä, jo vanhenevista valokuvamalleista pistävät miettimään. Jonna Rutasen kuvat Berliinistä tangeeraavat Sarparannan teosten kanssa: nuoruus on ikuisuuteen jatkuva horisontti, johon ei kuoleman ajatuksella ole sijaa. Nuoruus päättyy, kun tajuaa, että joskus kuolee. Sinäkin siellä.
Ai miksikö päädyin avajaisiin? Koska Virka Gallerian Soile pyysi runon näyttelykatalogiin. Myöhemmin lähetin sen Parnassoon, luettavissa täällä, keskimmäinen kolmesta.
No comment yet, add your voice below!