Romahduskirjallisuudesta

Essehdin muutama vuosi sitten Robert Musilin teoksesta Mies vailla ominaisuuksia. Kirja on eräänlainen pystyyn kuolleen Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian ruumiinavaus. Euroopan unionia on toisinaan verrattu Itävalta-Unkariin. Hallinnollinen kankeus, hitaus ja monikulttuurisuus ovat molempiin usein liitettyjä piirteitä. Kansallismielisyys on kummallekin olemassaoloa uhkaava aate.

Tätä kirjoittaessani kaikkien huulilla on muutaman päivän päästä toteutuva Brexit. Onko se EU:n lopun alku?

Itävalta-Unkarin ja Saksan keisarikunnan romahdus ensimmäisen maailmansodan jälkeen synnytti paljon muutakin kirjallisuutta kuin Musilin tunnetun klassikon.

Hermann Broch oli itävaltalainen kuten Musilkin. Hän Unissakulkijat-trilogiansa (suom. Oili Suominen) kuvaa vanhan maailmanjärjestyksen romahtamista Saksassa. Milan Kunderan mukaan Broch on kaikista 1900-luvun suurista romaanikirjailijoista vähiten tunnettu. Samoin filosofi Hannah Arendt nostaa Brochin teokset 1900-luvun maailmankirjallisuuden keskeisten teosten joukkoon.

Unissakulkijoissa Broch tekee samaa kuin Musil, luotaa vuosisadan vaihteen saksankielisen Mitteleuropan ajautumista umpikujaan ja lopulta ensimmäisen maailmansodan romahdukseen. Brochille kyse oli ennen kaikkea arvomaailman ja maailmankatsomuksen murtumisesta alkaen 1880-luvulta. Yksi päähenkilöistä on preussilaisen aatelissuvun vesa, upseeri Joachim von Pasenow. Hän yrittää elää katoamassa olevan feodaalisen maailman rippeisiin takertuen. Kunnian, velvollisuudentunnon ja uskonnon ideaalit ovat yhteiskunnassa vapaassa pudotuksessa, mutta Joachim ei anna periksi.

Trilogian viimeisessä osassa uusi Zeitgeist esittäytyy liikemies Huguenaun hahmossa. Hän on rintamakarkuri ja häikäilemätön bisnesmies. Suoraviivainen oman edun tavoittelu on hänen elämänsä johtotähti. Petos ja epärehellisyys, lopulta jopa murha, eivät aiheuta hänelle minkäänlaisia omantunnonkamppailuja. Brochin katsannossa vanhan maailman arvot katosivat jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Keisarikuntien romahtaminen oli vain viimeinen vaihe prosessissa, joka johti Huguenaun kaltaisen miesten astumiseen ihmiskunnan historian uuden vaiheen johtoon.

Brochin romaanit ovat raskasta luettavaa, lukijalle ei armoa anneta. Vaikka kyseessä on kanonisoitu klassikko, rohkenen sanoa, että sarjan viimeinen on heikoin. Huguenaun tarinan keskelle on ripotettu irrallisia lukuja, ekskursseja, jotka ovat suoraa filosofista pohdintaa kirjan teemojen ympäriltä. Monessa mielessä epäonnistunut kerrontaratkaisu. Hyvä ohjenuora kirjallisuuden kirjoittamiseen on yhä: ”Näytä, älä selitä.” Broch yrittää nimenomaan päinvastaista ja epäonnistuu. Samoin tietysti on käynyt monelle muullekin romaanille, joissa kirjailija ei suostu olemaan kirjailija, vaan yrittää olla filosofi. Tästä huolimatta trilogiassa piirtyy esiin jotain oleellista aikakauden vaihtumisesta. Parhaimmillaan se tapahtuu henkilöiden kautta, esimerkiksi kuvaamalla menneen maailman upseerin von Pasenowin mielenliikkeitä herkällä otteella.

Brochin teosta onnistuneempi romahdusromaani on kolmannen itävaltalaisen, Joseph Rothin Radetzky-marssi (suom. Aarno Peromies), joka on ilmestynyt suomeksi Tammen Keltaisessa kirjastossa kuten Unissakulkijatkin. Sukutarinassa slovenialainen luutnantti Trotta pelastaa keisari Frans Joosefin hengen Solferinon taistelussa vuonna 1859 ja hänet aateloidaan. Solferinon sankarin pojasta tulee Habsburgien kaksoismonarkiaa tinkimättömästi ja armottoman velvollisuudentunnon ohjaamana palveleva korkea virkamies. Herkkä ja ailahtelevainen pojanpoika sen sijaan ei pärjää. Hän päätyy epäonnistuneelle upseerinuralle, alkoholisoituu ja tärvää omaisuutensa ja elämänsä uhkapelaamalla. Onneton nuorukainen kaatuu ensimmäisessä maailmansodassa, johon Itävalta-Unkarikin lopullisesti tuhoutui. Se kuitenkin oli vain loppunäytös, ei varsinainen syy romahdukselle.

Kuvaus aikakauden lopusta rakentuu Radetzky-marssissa vaivattomasti allegorian keinoin. Lukija oivaltaa samaistumalla henkilöihin. Samoin kuin Brochin trilogiassa oleellinen näytetään henkilöhahmojen kautta, ei suorasanaisessa filosofishistoriallisessa jankutuksessa.

Nykyään minusta tuntuu yhä enemmän siltä, että tämä pätee melkein kaikkeen onnistununeeseen kirjallisuuteen. Juonet ovat toisarvoisia. Suora luennoiminen aiheuttaa vain torjuntaa. Lukija lukee ja kokee ennen kaikkea samaistuen henkilöihin, peilaten itseään niihin.

Onko EU:n tai yleensäkin liberaalin maailmanjärjestyksen horjumisesta jo kirjoitettu fiktiota? Ian McEwan julkaisi äskettäin pienoisromaanin Torakka ( The Cockroach suom. Jaakko Kankaanpää), joka kuvaa Brexitiä absurdistisen allegorian keinoin. Sitä lukiessani minulle tuli mieleen, että Brexitin varsinainen lopputulos voikin olla Yhdistyneen Kuningaskunnan romahtaminen, ei niinkään Euroopan unionin. Skotlannissa puuhataan jo uutta kansanäänestystä itsenäisyydestä ja myös Pohjois-Irlannissa kuohuu. Kirjailijat taitavat kuvata näitäkin tuntoja parhaiten jälkeenpäin.