Kävin Saramagolle. Häpeäkseni myönnän, että viimeinen on ensimmäiseni. Siis José Saramagon viimeiseksi jäänyt romaani Elefantin matka (Tammi, 2011, suom. Sanna Pernu) on ensimmäinen häneltä koskaan lukemani. Toisaalta; maailma on täynnä loistavia kirjoja, joita en koskaan ehdi tai viitsi lukea.
Kaikki kirjat vastustelevat aluksi. Siksi ei pidä luovuttaa vaan sinnitellä vaikka väkisin vähintään 50 sivua. Elefantin matka se vasta vastustelikin. Sinänsähän tarina on seikkailuromaanimaisen vetävä. Portugalin kuningas lahjoittaa vuonna 1551 elefantin vaimonsa serkulle Itävallan arkkiherttua Maksimilianille ja elefantti hoitajineen lähetetään matkalle Lissabonista Wieniin. Ja tarina vieläpä perustuu tositapahtumiin.
Syy vastuksen voimallisuuteen oli nobelistin piittaamattomuus kieliopista. Pisteitä ja isoja alkukirjaimia käytellään teoksessa miten sattuu. Tai tarkemmin sanottuna suunnitelmallisesti päin prinkkalaa, erisnimet pienellä, virkkeet erotetaan toisistaan pilkuilla, vaikka virkkeen alussa sentään on iso kirjain. Kappalejaotusta tuskin on. En löytänyt syytä tälle vääntelemiselle. Mitä Saramago haluaa tällä sanoa? Kun asialla on Suuri Kirjailija, voisi olettaa, että kyseessä ei ole itsetarkoituksellinen nokkelointi vaan valinta täyttää jotakin tehtävää. En pysty keksimään. Anyone?
(PS. Kirjoitin teoksesta myös kirja-arvion)
5 Comments
Tätä en ole lukenut, mutta teokset Kertomus sokeudesta ja Kertomus näkevistä ovat tuttuja. Ne kannattaa lukea! Pisteet puuttuvat ja menee aikaa, että siihen tottuu. Sitten tajuaa, että niinhän dialogi oikeasti kulkee. Sanat ja lauseet päällekkäin ja limittäin, sitä enemmän mitä kiihkeämpi keskustelu. Lisäksi noiden mainittujen teosten sanoma on pelottavan ajankohtainen.
Juuri näin! Kaikkien vähänkään politiikan soppaan lusikkansa upottavien olisi syytä lukea Kertomus sokeudesta ja Kertomus näkevistä. Myös Luola ja Kivinen lautta kirjat ovat erinomaisen kiinnostavia ja pysyvästi ajankohtaisia. Kuten koko Saramagon muukin tuotanto. Ei ole Saramagon voittanutta.
Kiitos kommenteista. Hetken olin jo aikeissa jättää Saramago-harrastukseni tähän yhteen, mutta nämä viestit saivat minut pyörtämään pääni.
Itse tykkäsin Saramagon kirjasta ”Oikukas kuolema”. Siitä arvostelu blogissani:
http://kertomusjatkuu.com/blog/2567003/oikukas-kuolema/
Myös Baltasar ja Blimunda on hieno teos. Saramagon tapa käsitellä lauseita saa aikaan jonkinlaisen visualisoituvan, äänekkään hetteikön, ja sen kautta tunteen siitä, että jokin saavuttamattomasti karkaa ja samalla on (melkein) siinä koko ajan. Jokainen kumma välimerkitys ja virtaava puhunta vähän muistuttavat tästä.
Tarkkaa jäsentämättömyyttä?