Muistityötä

Oikeastaan olen jo lähtökuopissa. Kirgisian pääkaupungissa Bishkekissä alkaa pian PEN Internationalin vuosittainen kongressi ja huomenna on edessä pitkä lento yli Aasian.

Mutta ennen sitä muutama sana muistamisesta. Kirjoitin äsken toisaalle sukupolviteemasta. Koen kuuluvani niin sanottuun vuoden 1989-sukupolveen, kuten myös ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty. Tästä sain yhden lähtökohdan kirjoitukselle.

Mutta tärkeämpi ponnin oli eräänlainen paluu henkilökohtaisella tasolla. Pitkän tauon jälkeen olen eri syistä palannut suosikkifilosofini Paul Ricoeurin äärelle. Yksi hänen viimeisistä kirjoistaan oli muistamista, historiaa ja unohtamista käsitellyt La Mémoire, l’histoire, l’oubli (Seuil, 2000). Se oli tärkeässä roolissa, kun kirjoitin vuosia sitten väitöskirjaani, mutta silloin luin sitä tarkoitushakuisesti, puolustaakseni väitöskirjani väitteitä.

Nyt palasin kirjaan uudestaan. Teoksen etusivulle kirjoittamani merkinnän mukaan olen ostanut sen Berliinistä maaliskuussa 2001. Luulen muistavani tilanteen. Asuin Berliinissä, Ricoeurin uusi kirja ilmestyi hivenen huonoon aikaan, koska työni oli jo loppusuoralla. Ostin kirjan Berliinin ranskalaisesta tavaratalosta Galeries Lafayettesta ja kiirehdin teoksen läpi. Paljon jäi huonolle, nopealle lukemiselle.

Ollaan siis moninkertaisen menneisyyden pöyhinnän äärellä. Muistelen, kirjoitan siitä ja luen muistelemisesta teoksesta, jolla on jo eräänlainen rooli henkilökohtaisessa historiassani. Tietyssä mielessä koen olevani velkaa Ricoeurin teokselle, joka jäi puolinaiselle lukemiselle, ehkäpä jopa filosofille itselleen.

Yksi kirjan teemoista on erottelu yksinkertaisen, välittömän muiston ja muistityön kautta tulevan muistamisen välillä. Jälkimmäinen lähenee historioitsijan työtä. Muistityö, faire mémoire, on velvoittavaa, se pyrkii uskollisuuteen, kuten historian kirjoituksen edellytetään pyristelevän kohti tapahtunutta.

Tämän blogin historiasta löydän merkinnän viiden vuoden takaa. Syksyllä 2009 matkustin ensimmäiseen PEN-kongressiini Lauri Otonkosken kanssa. Silloin olimme valitsemassa PEN Internationalin presidentiksi John Ralston Saulia, jonka kanssa kohta huhkin kirjailijakongressin järjestelyissä Kirgisiassa. Muistan matkan Linziin hyvin, luulen muistavani. Kuten usein muistikuvissa, monet epäolennaisuudet, yksittäiset hetket ja vaikutelmat nousevat esiin. Niiden viehkeydestä huolimatta tietty moraalisen vastuun ja velvoituksen teema on muistamisessa tärkeintä, se ei ole vain tietämistä ja tunnelmointia, vaan vastuuta menneestä ja tästä päivästä.