Isoäitini veli eli isoenoni Kalevi Alajoki kuoli jokin aika sitten 103-vuotiaana. Hän oli varmasti yksi viimeisistä ihmisistä, jolla oli omakohtaisia muistoja vuodesta 1918. Kalevi säilyi teräväpäisenä loppuun asti. Hän oli monessa mielessä hämmästyttävä ihminen. Vuonna 2006 Kalevi julkaisi esikoisromaanin, 92-vuotiaana. Helsingin Sanomat haastatteli häntä muutama vuosi sitten.
Kalevi muisteli usein perheen pakomatkaa talvella 1918 yli jäätyneen Mouhijärven. Kotikunta Suodenniemi sijaitsi rintama-alueen tuntumassa, ja sekä punaiset että valkoiset toimivat siellä. Isä Felix oli siirtynyt pohjoiseen valkoisten alueelle jo aikaisemmin. Helmikuussa surmattiin pitäjän kirkkoherra Kaarlo Kalpa, ja tilanne muuttui entistä uhkaavammaksi. Kalevin äiti lapsineen päätti lähteä. Kalevi muisti, että mukaan rekeen otettiin säkillinen viljaa. Järveä ylitettäessä rannalta ammuttiin, ja pikkupoika näki välähdyksiä. Hän piti sitä vain jännittävänä.
Traagisesta vuodesta 1918 puhuttaessa pidän kirjailija Veijo Meren antamaa nimeä parhaana – vuoden 1918 tapahtumat.
Osa sukulaisistani oli myös toisella puolella. Isoisäni isä Kalle Mäkelä ei osallistunut sotaan, mutta sympatisoi punaisia, vaikka tilallinen olikin. Isoisäni Reino muisteli, kuinka valkoiset etsivät Kallea, tunkeutuivat taloon ja uhkailivat perhettä aseilla. Kallen puoliso Emma sanoi pikkulapset sylissään sotilaille, että ampukaa vaan, menee sitten kolme yhtä aikaa.
3 Comments
”Alajoen mielestä kaksikielisyyden ylläpitämiseen kuluu liikaa yhteisiä varoja. Kyse ei ole henkilökohtaisesta kaunasta, hän korostaa, sillä hän ei ole juuri koskaan tutustunut lähemmin yhteenkään ruotsinkieliseen.”
Eli asioista iloisesti tietämätön, mutta fanaattisissa mielipiteissään varma. Tuollaisten miesten tuella diktaattorit ovat ennenkin päässeet valtaan. Mutta hän on saattanut olla hyvinkin kiva isoeno.
Näin. Kalevi oli kärkäs keskustelija ja joidenkin asioiden suhteen kovasti jyrkkä. Ja meidän aikaamme verrattuna hyvin erilaisessa maailmassa elänyt ihminen; kielipolitiikkahan esimerkiksi oli taannoin todella kuuma poliittinen kysymys, jossa jyrkät kannat olivat tavallisia.
Mutta en ihan sanoisi hänen minkään laidan diktaattoreita koskaan sympatisoineen.
Niinpä niin. Missä mahtaa kulkea ”jyrkän kannan” ja fanaattisuuden välinen raja, missä vaiheessa ”kärkäs keskustelija” muuttuu raivopääksi?
”Mutta en ihan sanoisi hänen minkään laidan diktaattoreita koskaan sympatisoineen.” Kenties koska Suomi säästyi sellaisilta. Jos maailmanhistorian kulku 1930- ja 40-luvuilla olisi ollut vähän toisenlainen, ja Suomesta tullut autoritaarinen valtio tai puhdas diktatuuri, suomenruotsalaisten osa olisi hyvinkin voinut olla samanlainen kuin inkeriläisten ja itäkarjalaisten 1930-luvulla, tai Krimin tataarien tai Puolan ja Tshekkoslovakian saksalaisten toisen maailmansodan jälkeen. Tietäen Kalevin (tai Urho Kekkosen, tai Tahko Pihkalan, tai Martti Haavion) silloiset mielipiteet, voin liiankin hyvin kuvitella heidän roolinsa ”puhtaan ja voimakkaan suomalaisen kansallisvaltion” tai vastaavan ihannevaltakunnan luomistyössä.
Hyvää joulua, joka tapauksessa!