Viime viikot olen jumpannut elokuussa ilmestyvää romaaniani Perintö. Meneillään on viimeistelyvaihe. Paljon kielellistä hiomista, mutta vielä on mahdollisuus isompiinkin säätöihin.
Kun päästä alkoi nousta savua, päätin tehdä välillä jotain muuta. Kävi Taidehallissa katsomassa Markku Keräsen maalausten näyttelyn.
Irtaantuminen onnistui vain osaksi. Omat ajatukseni sulautuivat näyttelyyn.
Markku Keräsen maalauksista on sanottu, että ne ikään kuin työntävät seuraavia teoksia. Ituja tulevista teoksista näkyy vanhemmissa. Varhaisemmat konkreettiset ihmisaiheet ovat hiljakseen muuttuneet abstrakteiksi. Ihmispariskuntien tilalle tulee elementtien ketjuja ja lopulta värikkäitä ympyröitä. Kun tarkkaan katsoo, jo vanhemmissa teoksissa näkyy tietynlainen ketjuuntumisen idea, esimerkiksi teoksessa, jossa mies ja nainen halaavat toisiaan. Se on kuin ensimmäinen rinkula joka muuttuu DNA-ketjun näköiseksi jonoksi seuraavan vuosikymmenen töissä.
Jotain tämän kaltaista tunnistan kirjallisuudessa, ainakin omassa kirjoittamisessani. Edelliset teokset sisältävät idullaan seuraavia.
Käytännön tasolla tämä ilmenee usein niin, että jossain vaiheessa työn alla oleva teos alkaa jo kyllästyttää ja mieleen nousee ideoita uusista.
Juuri tässä tilanteessa olen nyt. Tiedän hyvin, että nyt kannattaisi puristaa loppuun asti. Sen jälkeen, kun kirja on lähtenyt maailmalle, mitään ei ole tehtävissä.
No comment yet, add your voice below!