Kankaan ja Timosen (toim.) kirjasta Juhlajulkaisu Aulis Aarnio. Lakimies 8/1997.

Jarkko Tontti: Aulis Aarnion juhlajulkaisusta

Lakimies 8/1997, s. 1301-1304.

Kangas Urpo ja Timonen Pekka (toim.) Juhlajulkaisu Aulis Aarnio 1937-14/5-1997. Oikeustiede – Jurisprudentia XXX. Suomalainen Lakimiesyhdistys, Helsinki 1997. 410 sivua.

Professori Aulis Aarnion kuusikymmenvuotispäivän kunniaksi hänen oppilaansa ja työtoverinsa ovat Urpo Kankaan ja Pekka Timosen johdolla koonnet Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen 30. Oikeustiede – Jurisprudentia vuosikirjaksi kaikkiaan 27 kirjoitusta käsittävän teoksen. Kirjasta löytyy lisäksi korkeimman oikeuden presidentin Olavi Heinosen Aarnion uran vaiheita muisteleva avauspuheenvuoro ja kattava luettelo juhlinnan kohteen laajasta kirjallisesta tuotannosta. Kirjoitusten suuren lukumäärän takia pystyn valitettavasti kommentoimaan niistä vain joitakin. Jaan teoksen sisällön kolmeen ryhmään:

1. Oikeusteoreettiset kirjoitukset

2. Lainopilliset kirjoitukset

3. Puheenvuorot

1. Lars D. Eriksson pureutuu tulkinnan ja ymmärtämisen ongelmiin artikkelissaan Att förstå och att tolka. Eriksson kiinnittyy selkeästi Ludwig Wittgensteinista alkavaan analyyttisen hermeneutiikan perinteeseen, johon myös Aulis Aarnio nähdäkseni kuuluu ja jonka lähtökohtana on erottaa ymmärtäminen ja tulkinta toisistaan. Ymmärtäminen on automaattista ja kontrolloimatonta, kun taas tulkinta on tietoinen merkitysten selvittämisen prosessi jossa nojaudutaan metodeihin. Erikssonin mukaan myöskään kaikille ihmistieteille yhteistä tulkintaoppia ei ole mahdollista konstruoida. Allekirjoittaneen edustaman mannermaisen hermeneutiikan näkökulmasta Erikssonin kanta on kuitenkin kestämätön: tulkinta ja ymmärtäminen ovat yhteen kietoutuneita toimintoja, jotka ovat eivät liity vain tieteelliseen toimintaan, vaan ne ovat koko inhimillisen olemassaolon alkuperäisiä muotoja. Sekä laintulkinta että vaikkapa kirjallisuuden tulkinta perustuvat samoille ymmärtämisen ennakkoehdoille ja rajoituksille, joita ei pystytä edes tiukalla metodikurilla murtamaan.

Hannu Tapani Klami jatkaa jo aikaisemmin (Lakimies 3/1996) aloittamaansa ’reaalisten’ argumenttien kritiikkiä englanninkielisessä kirjoituksessaan Comments on Form and ’Substance’. Kritiikki kohdistuu ensisijaisesti oikeustieteen tulkintasuositusten perusteluina käytettyihin makrotaloudellisiin argumentteihin. Klamin mukaan nämä ns. reaaliset argumentit ovat pikemminkin irreaalisia, koska niiden tukena ei juuri koskaan ole empiiristä näyttöä. Näin varmaankin on, mutta ei myöskään kansantaloustiede ole koskaan täyttänyt tiukan empiirisen testattavuuden kriteerejä tietoa tuottaessaan, vaan toimii vastaisuudessakin ceteris paribus-ehdon rajoittamissa mallimaailmoissa. Oikeustieteen piiristä perustelemattomat empiiriset argumentit olisi kylläkin syytä karsia.

Raimo Siltala osallistuu oikeustieteen piirissä jo pitkään velloneeseen metodikeskusteluun kirjoituksellaan Empirismin haaste – ajatuksia yhteiskuntatieteellisen metodin soveltamisesta lainopissa. Käyttäen esimerkkeinä suomalaista tutkimusta viimeisen 30 vuoden ajalta Siltala määrittelee ensin neljä eri lähestymistapaa jäsentää lainopin ja empiiristen yhteiskuntatieteiden välistä suhdetta ja esittää lopuksi oman näkemyksensä, ns. tutkimuksellisen vuorovaikutusmallin, jonka mukaan lainopin ja empiiristen yhteiskuntatieteiden käyttämät tutkimusmetodit tulee pitää tiukasti erillään, mutta niiden tuottama tieto saa vapaasti ylittää tieteiden välisen raja-aidan. Pohdittaessa oikeustieteen ja yhteiskuntatieteiden suhteita on mielestäni hyvä huomata, että yhteiskuntatieteet, etenkin sosiologia, ovat nykyään entistä vähemmän empiirisiä tieteitä (filosofisen empirismin merkityksessä), ainakin verrattuna 70-luvun tilanteeseen, jolloin keskustelu oikeustieteen identiteetistä kävi kuumimmillaan. Kvalitatiivinen metodi on vallannut alaa yksinkertaisilta tilastotutkimuksilta ja teoreettinen keskustelu sosiaalisten ilmiöiden merkityksistä ja niiden tulkinnasta on sosiologiassa nykyään yleistä. Onkin käynyt melkein niin, että yhteiskuntatieteet ovat lähentyneet oikeustiedettä eikä päinvastoin – kuten joskus vaadittiin – ja palanneet samalla yhteiseen Geisteswissenchaft-perheeseen, josta ne aikanaan luonnontieteiden matkimisen huumassa vieraantuivat.

Oikeusteoreettisia kirjoituksia ovat kirjassa lisäksi Rauno Halttusen Ennakkopäätöksistä ja identifioitavuudesta, Sami Mahkosen Perhesalaisuus – kenen salaisuus, Juha Pöyhösen Siinä näkijä missä tekijä – oikeustieteilijä taiteentekijänä, Pekka Timosen Rationaalinen ja/tai/vai järkevä – näkökulma oikeus- ja taloustieteen yhteensovittamisen ongelmaan, Hannu Tolosen Otto Brusiinin väitöstilaisuus 27.4.1938, Kaarlo Tuorin Suomalaiset kansalaisten Euroopassa ja Kauko Wikströmin Millä tavalla oikeusnormit ohjaavat käyttäytymistä.

2. Perinteistä lainoppia eli oikeusdogmatiikkaa teoksessa on kaikkiaan kahdeksan kirjoituksen verran. Monet niistä sisältävät myös oikeusteoreettisia huomioita, mikä korostaa hyvin Aulis Aarnion merkitystä näiden kahden yhteenkuuluvuuden puolestapuhujana. Artikkelissaan Etuoikeuksista ja maksunsaantijärjestyksestä osakeyhtiölain valossa Erkki Havansi tukeutuu Aarnioon selvitellessään yrityssaneerauslain tulkintaongelmia. Samoin Markku Helin osoittaa korkeatasoista oikeusteoreettista analysointikykyä pohtiessaan kansainvälisen yksityisoikeuden ongelmia kirjoituksessaan Ulkomaisen lapseksiottamisen tunnustaminen – tulkintaa ja systematisointia.

Helsingin Sanomissakin kommentoidussa kirjoituksessa Hallitusmuodon 33 a§ ja ratio constitutionis Antero Jyränki argumentoi kiivaasti vuodenvaihteen 1994-1995 Eurooppa-neuvoston edustamiskiistan tiimoilta. Jyrängin teesin mukaan – jonka tueksi hän käyttää myös Aarnion kehittämää oikeuslähdeoppia – presidentti Ahtisaaren toimintaa voidaan luonnehtia perustuslain vastaiseksi, ja siinä olisi ollut aihetta perustuslailliseen kriisiin. Myös pääministeri Lipposen ja presidentin välisen yksityisen välipuheen (joka saattoi kiistan päätökseen) hyväksynyt oikeuskansleri Jorma Aalto saa kuulla kunniansa valtiosäännön epävirallisen ohittamisen hyväksymisestä.

Koko teoksen mielenkiintoisimpana pidän lainopin ja oikeusteorian välimaastossa liikkuvaa artikkelia Vieteriukkoteoria EY-oikeudesta, jossa Thomas Wilhelmsson puolustaa kantaa, jonka mukaan EY-oikeuden mukaantulo oikeudelliseen päätöksentekoon kasvattaa radikaalisti oikeudellista epävarmuutta kansallisella tasolla. Vieteriukon tavoin EY-oikeus saattaa pompata esiin tilanteissa, joissa sitä ei osata odottaa. Samaan tapaan kuin André-Jean Arnaud kirjassaan Pour une pensée juridique européenne (johon tosin ei viitata), myös Wilhelmsson esittää, että Euroopan unioni on eräänlainen jälkimoderni valtio, joka ei enää noudata kansallisvaltioideologian mukaista ajatusta yhtenäisestä valtiosta oikeusjärjestyksen keskipisteenä. Muita lainopin alaan kuuluvia kirjoituksia ovat Esko Hopun Vakuutuksenantajan takautumisoikeudesta, Leena Kartion Sopimus ja kolmas, Jukka Kemppisen Hallinta ja Pertti Välimäen Pesänjakajan määräämisen ongelmia.

3. Kirjoitukset, jotka eivät helposti lukeudu kahteen ensin käsiteltyyn ryhmään, olen luokitellut nimikkeen puheenvuorot alaisuuteen. Useissa kirjoituksissa käsitellään suoraan tai välillisesti perusoikeuskysymyksiä, mikä heijastelee niiden merkityksen tervetullutta kasvua suomalaisessa oikeuskulttuurissa. Suoraan perusoikeusproblematiikkaan käyvät käsiksi Matti Niemivuo kirjoituksessaan Perusoikeudet ja lainsäädännön kehittäminen ja Juhani Wirilander, joka tarkastelee esimerkkien kautta perusoikeuksien käyttöä otsikolla Perusoikeudet ja ihmisoikeudet korkeimpien oikeuksien lainkäytössä. Perus- ja ihmisoikeuskysymykset esiintyvät myös korkeimpien oikeuksien presidenttien kirjoituksissa; Pekka Hallbergin aiheena on Tuomioistuinten päätösten perusteleminen ja Olavi Heinosen Osuvatko korkeimman oikeuden ennakkoratkaisut kohdalleen. Myös Matti Mikkolan poleemisessa puheenvuorossa Hyvinvointivaltio tuli ja meni – kuinka kävi oikeudellisen ajattelun sivutaan tätä aihepiiriä, kuten myös Ahti Saarenpään kirjoituksessa Potilas, oikeus, ihminen – näkökohtia itsemääräämisoikeutemme suojasta. Mikko Tulokas puolustaa lautamiesten osallistumista käräjäoikeuksien toimintaan kirjoituksellaan Tarvitaanko lautamiehiä, mutta suosittelee paluuta yhteiseen äänivaltaan ja toivoo lautamiehen roolin olevan pikemminkin lainkäytön valvojan kuin tuomarin.

Kirjoituksessa Oikeusteoriapiiri hengen akatemiana Urpo Kangas muistelee Aarnion organisoiman tutkimuspiirin toimintaa ja selventää samalla jälkipolville kahdenkymmenen vuoden takaisen oikeustieteellisen ajattelun filosofisia juuria. Tarkasteltuna 1990-luvun lopun näkökulmasta, jolloin Otto Brusiinin mannermainen hermeneutiikka on kokemassa renessanssia ja keskusteluyhteys keskieurooppalaisen filosofiaan on muutenkin palautunut, yleisvaikutelma oikeusteoriapiiristä on kovin analyyttinen; usko Wittgensteiniin, von Wrightiin ja loogisen analyysin voimaan tuntui olleen luja. Toki myös eri ajatustapojen ja kielialueiden edustavuudesta kannettiin huolta ja Aarnion teoriapiiristä onkin noussut suomalaisen oikeustieteen vaikuttajahahmoiksi useita eri ajatussuuntauksia edustavia tutkijoita.

Jarkko Tontti