Jarkko Tontti: Hegelin oikeus

Oikeus 3/1997, s. 319-320.

Jussi Kotkavirta (toim.): Right, Morality, Ethical Life. Studies in G.W.F. Hegel’s Philosophy of Right. Sophi, Publications of Social and Political Sciences and Philosophy, University of Jyväskylä, 1997, 143 sivua.

Jyväskylässä toukokuussa 1996 pidetyn Hegel-kollokvion tiimoilta julkaistussa artikkelikokoelmassa suomalaiset Hegel-tuntijat ja Münsterissä vaikuttava Michael Quante lähestyvät Hegelin oikeusfilosofiaa sekä historiallisesta perspektiivistä että systemaattisesti – nykykeskusteluun osallistuen.

Kirjan avaa Hegelin Oikeusfilosofian ansiokkaasti kääntänyt Markus Wahlberg kirjoituksellaan ’Punishment as Ideal Reconciliation and Real Regeneration’. Wahlbergin artikkeli käsittelee viime vuosisadalla vaikuttaneen suomalaisen oikeustieteilijän  Karl Gustav Ehrströmin Hegel-tulkintoja, joita tämä esitti rikosoikeuden luennoillaan. Vaikka Ehrström olikin hegeliläinen, hän kritisoi (hieman virheellisesti ja liioitellen) käytännön juristin näkökulmasta oppi-isänsä rangaistusteoriaa, jonka mukaan vain rikoksen objektiivinen puoli on merkittävä. Tämä arkaainen kanta jättäisi subjektiivisen puolen eli syyllisyyden huomiotta eikä tekisi rangaistusproblematiikan kohdalla eroa rikos- ja vahingonkorvausoikeuden välillä. Hegelin tavoin myös Ehrström yritti tasapainoilla kahden rangaistusteoreettisen ääripään – utilitarismin ja retributivismin – välillä, Ehrström tosin ottaen enemmän huomioon kysymyksen käytännölliset ulottuvuudet.

Tuija Pulkkinen käsittelee erinomaisessa kirjoituksessaan ’Morality in Hegel’s Philosophy of Right’ Kantin ja Hegelin ajattelun yhteyksiä ja eroja. Pulkkisen mukaan Hegel ei suinkaan ollut pelkkä Kantin moraalifilosofian kriitikko ja vastustaja, kuten usein on väitetty, vaan hyväksyi Kantin autonomisen moraalisen toimijan myös omaksi lähtökohdakseen. Hegel kylläkin vastusti Kantin velvollisuus-käsitteen abstraktisuutta; se ei sellaisenaan riitä preskriptiivisyyden pohjaksi, vaan yhteisön sosiaalinen rakenne ja sen normit tulee myös ottaa huomioon. Monet epäonnistuneet Hegel-tulkinnat ovat pyrkineet pakottamaan hänen teoriansa fundamentaalisena pidettyyn Sein-Sollen -jaotteluun. Kuten Pulkkinen hyvin tähdentää, Hegelin järjestelmässä tätä erottelua ei tehdä.

Omasta mielestäni onkin valitettavaa, että maamme pitkäaikaisesta Hegel-perinteestä huolimatta jaottelu alettiseen (oleminen) ja deonttiseen (pitäminen) diskurssiin otetaan usein lähes perustelematta oikeusteoreettisen tutkimuksen lähtökohdaksi. Tämä sitkeä uskomus onkin vakava epistemologinen este, joka uhkaa jähmettää oikeustieteellisen tutkimuksen paikoilleen.

Kollokvion ulkomainen vierailija Michael Quante vertailee kirjoituksessaan ’Personal Autonomy and The Structure of the Will’ Hegelin käsityksiä henkilökohtaisesta autonomiasta ja tahdon käsitteestä analyyttisen filosofian piirissä puolitoista vuosisataa myöhemmin käytyyn keskusteluun samoista aiheista. Quanten teesin mukaan Hegelin holistinen lähestymistapa on edelleen relevantti vaihtoehto ja pystyy ratkaisemaan monia pulmia, joihin nykykeskustelu kompastuu.

Jussi Kotkavirta käsittelee kirjoituksessaan ’Happiness and Welfare in Hegel’s Philosophy of Right’ Hegelin onnellisuuden ja hyvinvoinnin käsitteitä. Kotkavirran mukaan Hegel pyrki rakentamaan Aristoteleen eudaimonia-käsitteen ja tahdonvapauden synteesin. Näin Kotkavirta saa Hegelistä myös hyvinvointivaltion puolustajan; julkisen vallan tulee taata vakaus ja oikeudenmukaisuus hyvinvoinnin jaossa, mutta ilman valtioperfektionismia, eli sen ei tule konkreettisesti määrätä mikä on kullekin yksilölle hyväksi.

Tamperelainen Markku Mäki löytää mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä ja eroja Hegelin ja Jean-Jacques Rousseaun yhteiskuntafilosofioiden välillä artikkelissaan ’Modern Society in Rousseau and Hegel’. Ossi Martikainen tarkastelee Hegelin keskeistä subjektiivisuuden periaatetta, joka liittyy kysymykseen valtion ja yksilön vapauden suhteesta. Näin päästään käsiksi myös viime vuosikymmenet angloamerikkalaisen yhteiskuntafilosofian keskiössä olleeseen liberalismi vastaan kommunitarismi -keskusteluun, jossa Hegelin ajatuksiin on myös vedottu.

Teoksen ehdoton helmi on professori Eerik Lagerspetzin kirjoitus ’Hegel and Hobbes on the Sovereignty of the People’, jossa vertaillaan Thomas Hobbesin ja Hegelin käsityksiä kansansuvereniteetista ja tulkitaan samalla Hegelin perustuslakiteoriaa. Kuluvan vuosisadan normeihin ja niiden analyysiin rajoittuva oikeusteoria olisi voinut oppia paljon Hegeliltä, jonka mukaan perustuslaki ei ole vain nippu sääntöjä, periaatteita ja käytäntöjä, vaan jatkuvasti liikkeessä oleva prosessi. Mitään sosiaalista järjestystä ei voida synnyttää ex nihilo, vaan taustalla on aina traditio, joka muuttuu vähitellen ja tahattomasti. Tämän myöntäminen ei tarkoita sokeaa ja konservatiivista alistumista perinteelle, vaan kehittämisen ja muuttamisen rajoituksien ymmärtämistä.

Teoksen päättää Hannu Sivenius kirjoituksellaan ’Remarks on Schelling’s Criticism of the Hegelian Idea of the State’. Luennoillaan ja kirjeissään F.W.J. Schelling hyökkäsi Hegelin filosofiaa vastaan väittäen sen tehneen valtiosta päämäärän itsessään, Schellingille valtio sen sijaan oli vain väline, keino, jolla korkeampi elämä tehdään mahdolliseksi.

Jarkko Tontti