Jarkko Tontti: Kirjailija Jerusalemin kaduilla

Parnasso 1/2024.

Kirjailija on käsimatkatavaraa, kulkee vaivatta mukana ympäri maailmaa: syksyllä 2023 muutin puolisoni työn myötä Jerusalemiin.

Jerusalemilla on poikkeuksellinen asema ihmiskunnan mielenmaisemassa. Jokaisella on mielipide Israelista, sen pääkaupungista ja Lähi-idän sotkuisesta politiikasta ja historiasta.

Pyhäksi kaupungiksi kutsuttu Jerusalem vetää ihmisiä puoleensa hellittämättömällä voimalla. Kaupungin kaduilla kohtaan ihmisenä olemisesta puolia, joita ei muualla niin vain näe, esimerkiksi rukoilijoita lukemassa yksin Tooraa kadunkulmissa.

Kaupunkiin on kasaantunut hätkähdyttävä määrä eri uskontojen temppeleitä ja muita instituutteja. Jerusalemin syndroomaksi kutsutaan mielenterveysongelmia, joita jotkut vierailijat saavat. He kokevat voimakkaita uskonnollisia elämyksiä ja näkevät ilmestyksiä.

Amos Ozin kirjassa Kuolemaan asti (suom. Ilkka Malinen, Tammi 1987) kuvataan pakkomielteistä ristiritaria, joka lähtee matkalle kohti Jerusalemia ja tuhoutuu lopulta hulluuteensa. Jerusalem on ylimaallinen tavoite ja päämäärä, jolta odotetaan suuria, mahdottoman suuria.

Heti ensimmäisenä aamuna uudessa kotikaupungissani lähdin tutkimaan lähiympäristöä. Törmäsin sattumalta kahteen kirjailijan mukaan nimettyyn katuun. Sekä Émile Zola että Heinrich Heine ovat saaneet nimikkokatunsa Jerusalemiin. Molemmilla on omat katunsa myös Tel Avivissa. Haifasta löytyy Heinen mukaan nimetty aukio.

Kumpikaan heistä ei milloinkaan käynyt Jerusalemissa tai nykyisen Israelin valtion alueella.

Useimmilla maailmankuuluilla Jerusalemissa käyneillä kirjailijoilla sen sijaan ei ole omia katuja tai muistomerkkejä. Esimerkiksi Gustav Flaubert, Herman Melville ja Mark Twain vierailivat täällä. He myös kirjoittivat Jerusalemista. Kirjoitukset voivat olla syy siihen, ettei heitä muisteta samanlaisella innolla kuin Zolaa ja Heinea.

Zolan nimikkokadun selitys on helppo tapaus. Israelissa hänet muistetaan yhä 13. tammikuuta 1898 L’Aurore -sanomalehden etusivulla julkaistusta J’Accuse…! -kirjoituksesta. Kuuluisa kirjailija pani asemansa ja maineensa vaakalaudalle puolustaessaan juutalaista tykistön upseeria Alfred Dreyfusia, joka oli vuonna 1894 tuomittu elinkautiseen vankeusrangaistukseen sotasalaisuuksien luovuttamisesta saksalaisille.

Zola syytti armeijan korkeita upseereita ja yhteiskuntaa laajemminkin antisemitismistä. Jo aikaisemmin hän oli kritisoinut samasta asiasta poliittista vasemmistoa. Sen mukaan ”juutalaiset ovat kapitalisteja ja kapitalistit juutalaisia”.

Zola tiesi joutuvansa oikeuteen kunnianloukkauksesta mutta toivoi, että oikeusprosessin myötä Dreyfusin lavastaminen syylliseksi paljastuisi. Näin kävikin, ja lopulta monien vaiheiden jälkeen Dreyfus vapautettiin.

Dreyfusin oikeustapaus herätti valtavaa kohua ympäri Eurooppaa. Se vaikutti myös sionismin eli juutalaisen kansallisen liikkeen syntymiseen ja sen myötä Israelin valtion perustamiseen. Yksi tapausta seuranneista journalisteista oli itävalta-unkarilainen toimittaja ja näytelmäkirjailija Theodor Herzl. Hän vakuuttui siitä, että juutalaiset saisivat suojaa vainolta vain omassa maassaan ja perusti Maailman sionistijärjestön kampanjoimaan sen puolesta.

Heinrich Heine on mutkikkaampi tapaus, ja hän herättää ristiriitaisia tuntoja Israelissa yhä vieläkin, yli kaksisataa vuotta syntymänsä jälkeen. Toisin kuin Zola, Heine oli itse juutalainen. Hän kävi lapsuudessaan Düsseldorfissa jonkin aikaa juutalaista koulua ja oppi vähän hepreaa. Suurin osa kouluvuosista kului kuitenkin katolisessa oppilaitoksessa.  Heine ei aktiivisesti harjoittanut uskontoa, ja juutalainen perinne näkyi hänen elämässään lähinnä tiettyjen ruokalajien arvostamisena.

Vuonna 1825 jo mainetta runoilijana saanut oikeustieteen tohtori Heine kääntyi luterilaiseksi. Hän haaveksi yliopistourasta, mutta antisemitististen lakien myötä juutalaisilla ei ollut asiaa yliopistovirkoihin. Julkisesti Heine perusteli päätöstään sanomalla, että se oli ”pääsylippu eurooppalaiseen kulttuuriin”. Käytännön hyötyjä kääntymisestä ei kirjailijalle milloinkaan koitunut.

Israelissa sekulaarit tai liberaalit juutalaiset arvostavat Heinea, mutta jotkut uskonnollisemmat ihmiset eivät ole vieläkään antaneet hänelle anteeksi juutalaisuudesta luopumista. Tämä johti kinasteluun kadunnimistä päätettäessä. Joidenkin mukaan lopulta saavutettu kompromissi näkyy siinä, että Tel Avivin Heine-katu ei ole keskeisellä paikalla vaan laitakaupungilla.

Heinen suhde uskontoihin ei ole aivan yksinkertainen kysymys. Ateisti hän ei ollut. Yhdessä vaiheessa kirjailija julistautui hellenistiksi ja Dionysoksen seuraajaksi. Hän kritisoi katolista kirkkoa taantumuksellisuudesta ja vastusti oikeastaan kaikkea järjestäytynyttä uskontoa.

Viimeisinä elinvuosinaan Heine kirjoitti runosarjan ”Heprealaisia melodioita” ja mahdollisesti löysi uudestaan juutalaisen vakaumuksensa. Sairauksien runtelema kirjailija ilmoitti vuonna 1849 olevansa enää vain ”köyhä, kuolemansairas juutalainen.” Hän myös kertoi, ettei hänellä ollut tarvetta palata juutalaisuuteen, koska hän ei ollut koskaan sitä edes jättänyt.

Kaverinsa Karl Marxin järkytykseksi Heine myös sanoi löytäneensä persoonallisen Jumalan. Ei tosin ole aivan varmaa, olivatko kirjailijan ilmoitukset tehty tosissaan vai oliko kyseessä ironia tai muut kirjalliset eleet. Uskonnollisille israelilaisille Heinen elämän loppuvaiheen kirjoitukset tarjoavat mahdollisuuden anteeksiantoon.

Oikeustieteen opintonsa kesken jättänyt Gustave Flaubert saapui Jerusalemiin elokuussa 1850. Pyhä kaupunki oli osa hänen Lähi-idän kiertomatkaansa, tai Levantin, kuten ranskalaiset tapaavat seutua kutsua. Hän kirjasi vaikutelmiaan kotimaahan lähettämiinsä kirjeisiin ja julkaisi myöhemmin aiheesta myös matkakirjan.

Kun kirjailija vaivalloisen matkan edetessä ensimmäisen kerran näki horisontissa Jerusalemin, hän herkistyi. Antiklerikaalinen agnostikko, panteistiksi luonnehdittu Flaubert oli kiinnostunut uskonnoista ja arvosti niiden opetuksia. Pyhältä kaupungilta hän odotti kohottavaa henkistä tai hengellistä kokemusta.

Pettymys oli kova.

”Jumalan kirous näyttää leijuvan tämän kaupungin päällä, jossa kävellään paskassa ja jossa näkyy pelkkiä raunioita.”, kirjailija kirjoitti äidilleen.

Tuon ajan Jerusalem oli se, mitä nykyään kutsutaan Vanhaksi kaupungiksi. Pieni ja ahtaasti rakennettu muurilla ympäröity alue, joka jakautuu eri uskontokuntien sektoreihin, armenialaisten kortteliin, kristittyjen kortteliin, muslimikortteliin ja juutalaisten kortteliin.

Nykyään se on ennen kaikkea turistinen nähtävyys, ulkoilmamuseo, jonne miljoonat ihmiset ympäri maailmaa vuosittain tulevat, usein uskonnollisin motiivein. Jerusalemin arjessa se on ollut minulle, pohjolan pakanalle, eräänlainen keidas.

Verrattuna sekulaarimpaan Tel Aviviin Jerusalemissa juutalaisuuden opetukset otetaan tosissaan. Sapattina kaupunki sulkeutuu ja hiljenee, bussitkaan eivät kulje ja kaikki on kiinni. Paitsi Vanhassa kaupungissa, jossa kahvilat, nähtävyydet ja puodit pysyvät auki.

Tosin lokakuun 7. päivän 2023 terroristihyökkäyksellä alkanut sota on karkottanut turistit ja useimmat muutkin ulkomaalaiset koko maasta. Vanha kaupunki on hiljainen, samoin kaupungin nähtävyydet.

Moni sotauutisista Suomessa järkyttynyt on ihmetellyt miksi emme palanneet kotiin. Olen saanut asiasta viestejä jopa täysin tuntemattomilta ihmisiltä. Vaikka välillä kiirehdimme pommisuojaan ilmahälytyksen tullessa, elämä on silti paljon rauhallisempaa kuin uutisista voisi luulla. Kaduilla näkyy ihmisiä rynnäkkökivääri selässä, mutta niitä näkyi jo ennen sotaakin.

Pahin jytinä tulee takapihaltamme, jossa on rakennustyömaa. Sen pauketta pakenen usein kirjoittamaan vasta-avattuun Israelin uuteen kansalliskirjastoon. Kirjaston kellareihin on säilötty suosikkikirjailijani Franz Kafkan julkaisemattomia kirjoituksia. Kuumottava ajatus.

1800-luvun Jerusalem oli rapistuvan osmani-imperiumin syrjäseutua, köyhää ja harvaanasuttua tienoota, jonka todellisuuteen länsimaiset matkailijat pettyivät. Väkeä oli vähän, jokunen kymmenen tuhatta.

Syvä pettymys hohkaa esimerkiksi Herman Melvillen Jerusalemin vierailun tunnoista. Kirjailija oli masentunut Moby Dickin nuivasta vastaanotosta ja lähti puolisonsa ehdotuksesta vuonna 1857 Lähi-idän matkalle saadakseen muuta ajateltavaa. Mutta Jerusalem ja koko maa olikin pelkkää harmaata, kuivaa kiveä. Paikalliset huijasivat ja hyväksikäyttivät armotta länsimaisia pyhiinvaeltajia.

”Puoliksi melankoliaa, puoliksi farssia”, Melville kirjoittaa kaupungista, sen asukkaista ja sinne saapuneista ulkomaalaisista.

Melville kävi sisäistä uskonkamppailua läpi koko elämänsä. Myöhemmin matkan jälkeen hän kirjoitti eeppisen runoteoksen Clarel: A Poem and Pilgrimage in the Holy Land, joka kertoo länsimaisista pyhiinvaeltajista kiertämässä pyhää maata. Teoksen pitkissä keskusteluissa pohditaan uskon horjumista ja epäilyä, jonka Darwinin evoluutioteoria on aiheuttanut. Clarelin väitetään olevan pisin koskaan kirjoitettu yhdysvaltalainen runoteos.

Mark Twainin nimellä paremmin tunnettu Samuel Langhorne Clemens kustansi vuoden 1867 Euroopan ja Lähi-idän matkansa kirjoittamalla kolumneja kalifornialaiseen sanomalehteen. Myöhemmin tekstit ilmestyivät kirjassa The Innocents Abroad, or The New Pilgrims’ Progress, joka on Twainin parhaiten myynyt teos.

Kuten monet aikakauden kirjoittajat, myös Twain pettyi näkemäänsä pyhällä maalla. Synkkää ja toivotonta, kaikkialla pelkkää autiota, kuihtunutta erämaata. Ihmisiä ei näkynyt juuri missään. Juutalaisia Twain tunnetusti puolusti, kuten Zolakin. Hän vertasi heidän hyvää asemaansa Yhdysvalloissa Eurooppaan ja Lähi-itään, missä heitä vainottiin.

Jerusalemissa on myös Selma Lagerlöfin mukaan nimetty pieni kadunpätkä tai oikeastaan se on jalankulkijoille tarkoitettu portaikko, lähellä kotikulmiani sekin. Tositapahtumiin perustuvassa romaanissa Jerusalem hän kuvaa taalainmaalaisia kristittyjä, jotka muuttivat kaupunkiin 1800-luvun lopussa.

Romaania varten Lagerlöf muutti elämänkumppaninsa Sophie Elkanin kanssa Jerusalemiin vuonna 1899. Hän teki haastatteluja ja keräsi aineistoa. Lopputuloksena oli yksi Lagerlöfin menestyneimmistä teoksista. Siitä on tehty peräti viisi elokuvaa. Romaani antaa karun kuvan ruotsalaissiirtolaisten elämästä. Uskonnon sävyttämät odotukset eivät täyty, pettymys on melkoinen. Kotoutuminen ei ole helppoa, kuumuus vaivaa, ei ole puhdasta vettä. Moni kuolee.

Toisin kuin muiden Jerusalemista kirjoittaneiden tekstit, Lagerlöfin teksti ei perustunut pelkkään nopeaan visiittiin. Hän teki perusteellista taustatyötä ja asui kaupungissa monta kuukautta. Ehkäpä siksi hän on saanut katunsa Jerusalemiin toisin kuin muut 1800-luvun Jerusalemin kävijät.

Esseekirjassaan Carnets de Jérusalem Marc-Alain Ouaknin ja Dory Rotnemer kirjoittavat, että Jerusalem on yhtä aikaa ikivanha ja hyvin nuori. 2000-luvun suurkaupunki Jerusalem on syntynyt hätkähdyttävän nopeasti muutamassa vuosikymmenessä. Sama pätee koko maahan, jonka väkiluku on kasvanut vauhdilla. Nykyinen moderni, demokraattinen ja vauras Israel on hyvin erilainen paikka kuin nämä seudut ennen valtion perustamista.

Oivaltavinta Jerusalem-luettavaa on Amos Ozin muistelmateos Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (suom. Kristiina Lampola & Pirkko Talvio-Jaatinen, Tammi 2007). Omaelämäkerrasta piirtyy esiin erityisesti kirjailijan lapsuusvuosien Jerusalem 1940-luvulta alkaen.

Vuonna 2018 kuollut Oz lienee yhä kuuluisin israelilaiskirjailija, mutta hän tuskin saa nimikkokatua ainakaan lähiaikoina. Ristiriitaiset tuntemukset kumpuavat samasta syystä kuin Heinen kohdalla. Sekulaari Oz ei ole uskonnollisempien juutalaisten suosikkikirjailija.

Muistelmissaan Oz kirjoittaa myös suomalaisista lähetystyöntekijöistä Aili Havaksesta ja Rauha Moisiosta, jotka jäivät piiritettyyn Jerusalemiin auttamaan kaupunkilaisia itsenäisyyssodan aikana vuonna 1948. Pikkupoika-Amosin mieleen jäi lähtemätön jälki ruokapaketteja jakavista syvästi uskonnollisista naisista, jotka puhuivat Jeesuksesta.

Myöhemmin Suomessa käydessään vuonna 1979 Oz tapasi heidät uudestaan. Hän halusi antaa naisille suomenkielisiä käännöksiä kirjoistaan, mutta he vastasivat lukevansa niitä mieluummin hepreaksi.

Kirjasta löytyy toinenkin, epäsuorempi Suomi-yhteys. Vuonna 1943 kuollut Saul Tschernichovsky on yksi arvostetuimmista juutalaisista runoilijoista. Hänenkin mukaansa on nimetty katu lähellä kotiani. Niitä löytyy useasta muustakin kaupungista ja kylästä ympäri maata. Tschernichovskyn mainetta voi verrata Eino Leinon asemaan suomalaisessa kulttuurissa.

Muistelmissaan Oz kertoo, kuinka kohtasi perhetuttu Tschernichovskyn pikkulapsena ja hymähtelee lempeästi kohtaamiselle myöhemmin annetulle suurelle merkitykselle. Venäjällä syntynyt Tschernichovsky käänsi hepreaksi monen muun klassikon lisäksi myös Kalevalan, tosin ei suomesta vaan venäjästä. Hän tutustui teokseen vieraillessaan Karjalan kannaksella. Niillä seuduilla, josta isäni suku on kotoisin.

Amos Oz asui lapsuudessaan Amos-kadulla Kerem Avrahamin kaupunginosassa. Profeetan mukaan nimetyllä kadulla oli nimensä jo ennen kirjailijan syntymää.

Jarkko Tontti

Kirjallisuutta

Flaubert, Gustave: Lettres d’Orient (1849-1852). L’Horizon chimérique, 1990.

Lagerlöf, Selma: Jerusalem 1: Taalainmaassa. Jerusalem 2: Pyhässä maassa. (Jerusalem 1 & 2, 1901-1902). Suomentanut Jalmari Jäntti, WSOY 1902.

Melville, Herman: Clarel: A Poem and Pilgrimage in the Holy Land (1876). Northwestern University Press 2008.

Ouaknin, Marc-Alain & Rotnemer, Dory: Carnets de Jérusalem. Bibliophane-Daniel Radford 2003. (Le Promeneur de Jérusalem, 1995).

Oz, Amos: Kuolemaan asti. (Ad mavet, 1971). Suomentanut Ilkka Malinen, Tammi 1987.

Oz, Amos: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. (Sippur al ahava ve-hosekh, 2002). Suomentaneet Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen, Tammi 2007.

Twain, Mark: Jenkkejä maailmalla. (The Innocents Abroad, 1869). Suomentanut I. K. Inha. WSOY 1922.