Päättymätön holokausti. Iris Hanikan romaanista Menneisyydenhallintalaitos

Jarkko Tontti: Päättymätön holokausti

Iris Hanika: Menneisyydenhallintalaitos. Suomentanut Raija Nylander. Siltala 2021. Alkuteos Das Eigentliche 2010.

Pikkuvirkamies Hans Frambachin elämän on vuosikausia täyttänyt syyllisyys ja siitä kumpuava ahdistunut alakulo. Hän on kuin toisen maailmansodan jälkeinen Saksa. Hans on töissä Menneisyydenhallintalaitoksessa, joka kerää ja arkistoi holokaustin perintöä pikkutarkasti. Hänen henkilökohtainen elämänsä on ollut holokaustista kumpuavan syyllisyyden läpitunkemaa, vaikka hän itse tai hänen sukulaisensa eivät olleet sen kanssa tekemisissä sodan aikana. Täydessä metrossa Hans ei voi olla ajattelematta keskitysleireille matkalla olevia junia, jotka oli ahdettu täyteen ihmisiä. Koivusta tulee heti mieleen Birkenau, Koivuniityn keskitysleiri.

Kollektiivinen ja ylisukupolvinen syyllisyys ovat hankalia kysymyksiä. Miten ihminen voi olla syyllinen jonkun muun joskus kauan sitten tekemiin tekoihin? Juridisesti ei voikaan olla. Mutta kulttuurisesti ja poliittisestikin holokaustin varjo leijailee yhä vain Saksan ja saksalaisten yllä.

Kirja alkaa siitä, että Hans ei enää pidä syyllisyyden läpitunkemaa elämäänsä elämisen arvoisena. Hän on ehkä astetta vähemmän pakkomielteinen holokaustin suhteen kuin nuorena, ei ajattele sitä ihan joka hetki. Mutta tippaakaan onnellisempi hän ei ole. Mikään ei tunnu miltään.

Syyllisyys ja rakkaus

Romaani pohtii mahdollisuuksia päästä eteenpäin pakkomielteeksi muuttuneesta holokaustisyyllisyydestä, joka on tuhonnut Hans-polon elämän. Miten olisi rakkaus? Hansilla on vain yksi ystävä, Graziela, joka aikaisemmin kärsi myös järjettömiin mittasuhteisiin paisuneesta holokaustiahdistuksesta. Graziela on päässyt siitä osittain irtautumaan. Samalla hän on aloittanut villin seksisuhteen naimisissa olevan miehen Joachimin kanssa. Hans suree, vaikkei suostu myöntämään itselleen olevansa mustasukkainen ja rakastunut ystäväänsä.

Onko käynyt niin, että holokaustisyyllisyys on tuhonnut Hansin kyvyn rakastaa? Sitäkin tämä romaani tuntuu kysyvän.

Menneisyydenhallintalaitoksen byrokraattinen arki tuo mieleen Franz Kafkan teokset ja kirjoitustyylin. Pikkutarkkojen virkarutiinien ja toimistoelämän kuvaukset sulautuvat vähän väliä yhteen absurdien kuvien, katkelmien ja ajatusten kanssa.

Teoksessa onkin paljon kollaasitekniikalla toteutettuja jaksoja. Laulunpätkiä, Trallallaa-lallatuksia, lainauksia antiikin melankoliakuvauksista ja keskiajan akediasta, katkelmia elokuvista ja musikaaleista. On myös täysin tyhjiä aukeamia sekä lähes tyhjiä sivuja, joissa lukee vain ”Tilaa muistiinpanoille”. Nämä tekstin muotoa ja tarinaa etenemistä silppuavat fragmentit eivät ole romaanin onnistuneinta antia. Ainakaan minä en keksinyt, mitä kirjailija niillä yrittää sanoa ja mitä lisää ne tuovat teokseen.

Kuinka paljon pitää muistaa?

Hanikan romaanin teema tuo välttämättä mieleen filosofi Paul Ricœurin muistamista ja historiaa käsittelevän maineikkaan teoksen La Mémoire, l’histoire, l’oubli (2000). Teoreettisen pohdinnan lisäksi siinä kartoitetaan muistamisen ja unohtamisen yhteiskunnallista ulottuvuutta. Filosofi huolestuu ”liiasta muistamisesta täällä ja liiasta unohtamisesta tuolla”, muistamisen ja unohtamisen väärinkäytöistä. Yksilöiden ja yhteiskuntien muistamista ja unohtamista voidaan estää, manipuloida tai pakottaa.  Historiankirjoituksen ja arkistolaitoksen tehtävä on Ricœurin mukaan ennen kaikkea toisten kuoleman muistaminen. Läheisen kuolleen ja tuntemattomien toisten kuoleman muistamiseen kuuluu menneille ihmisille velassa-olemisen elementti. Siksi väkivaltaisten kuolemien ja historian julmuuksien pitäminen kollektiivisessa muistissa on historiankirjoituksen keskeisiä alueita.

Mikä on tarpeeksi muistamista, kun kyseessä on holokaustin kaltainen, milteipä inhimillisen käsityskyvyn ylittävä raakuus?

Hanikan teos kysyy myös, onko holokaustin muistaminen muuttunut teollisuudenalaksi, joka ei enää toimi alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti. Englanninkielisen maailman kulttuuri- ja viihdealat ja erityisesti Hollywood-tuotannot ovat hyödyntäneet aihetta estoitta vuosikymmenet. Näyttöruuduillamme virtaa loputtomasti natseja mustissa univormuissaan ilmentämässä puhdasta pahuutta, elokuvia, tv-sarjoja ja pelejä – natsit ja keskistysleirit ovat viihdeteollisuudelle kullanarvoista materiaalia.

Mitään ratkaisuja Hanikan kirjassa ei esitetä. Ja hyvä niin, se ei ole taiteen tehtävä. Jotenkin tämä vaan ei toimi, hän vaikuttaa sanovan. Ahdistunut alakulo, keskiajan akedia, ei voi olla pysyvä malli ihmisenä olemiselle, oli maasi historia millainen tahansa.

Jarkko Tontti