Jarkko Tontti: Panu Minkkisen haastattelu

Filosofinen aikakauslehti niin & näin 2/1999, s. 97-98.

OTT Panu Minkkisen oikeusfilosofian alan väitöskirja on radikaali irtiotto Suomessa hegemonisen aseman saavuttaneesta analyyttisesta perinteestä. Minkkinen kääntää vanhat kysymyksenasettelut päälaelleen. Hän ei vain filosofoi oikeudesta, vaan pyrkii tekemään oikeutta filosofialle

Jarkko Tontti (JT): Onneksi olkoon Panu! Väitöskirjasi sai korkeimman mahdollisen arvosanan ja Hart Publishing julkaisee sen lähiaikoina kansainväliseen levitykseen. Kuinka tähän on tultu? Mistä juristi saa innoituksen filosofiaan? Kerro taustasi ja kehittymisestäsi oikeusfilosofiksi.

Panu Minkkinen (PM): Tarina on itse asiassa kovin arkinen. Kuulun tutkijapolveen, jolle korostettiin kansainvälisyyden ja tieteidenvälisyyden hyveitä. Kun aloittelin tutkimustyötäni 1980-luvulla, mannereurooppalainen filosofia teki tuloaan yhteiskuntatieteissä. Toisin kuin monet perinteisiin yhteiskuntatieteisiin kiintyneet vanhemmat kollegani, pidin oikeuden ja filosofian välistä yhteyttä hyvin luontevana, eräässä mielessä vähemmän pakotettuna kuin esimerkiksi oikeuden ja sosiologian suhdetta.

Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa filosofiaa opetti puolestaan Hannu Sivenius. 1980-luvun puolessa välissä muutama nuori ja innostunut tutkija – olimme pääasiassa juristeja – lähestyi Hannua. Halusimme perustaa nykyfilosofiaan erikoistuneen lukupiirin. Hannun innostuttua asiasta ryhmään tuli muita suuresti arvostamiani tutkijoita (mm. Pia Sivenius, Sami Santanen ja Merja Hintsa), ja tänään lukupiirinä aloittanut ryhmä tunnetaan Helsingin Lacan-piirinä. Ystäväni Lacan-piirissä ovat filosofian opettajiani. Ennen kaikkea piirissä mukana oleminen on opettanut hyvän tavan lukea ja tehdä työtä.

Kuvittelin siis, että tutkimusstrategioissa toistettu ”tieteidenvälisyys” voisi tarkoittaa filosofiaa ja kansainvälisyys vaikkapa Ranskaa. Vietin lukuvuoden 1989-1990 Pariisissa, ja viimeistään silloin ymmärsin, kuinka huonolla pohjalla ymmärrykseni filosofiasta oli. Vuoden päätteeksi hylkäsin mukanani viemän ”oikeusteoreettisen” tutkimussuunnitelman ja aloitin työni alusta. Oikeustieteellisessä tiedekunnassa suunnanmuutos ei olisi ollut mahdollista ilman ”juristioppi-isäni” Kaarlo Tuorin rohkaisevaa tukea ja joskus jopa hieman sarkastista palautetta.

Mutta enpä tiedä olenko minä vieläkään oikeusfilosofi. Eräät oikeusfilosofeiksi itseään kutsuvat eivät ainakaan tunnista työtäni oikeusfilosofiaksi. Oma kantani lähtee ehkä hieman toiselta pohjalta. En ole koskaan tiennyt, onko oikeusfilosofia mahdollista. Oikeusfilosofian yleinen mahdollisuus on mielestäni koko kirjan keskeisin teema.

JT: Monet oikeustieteilijät ovat kiinnostuneita teoreettisista kysymyksenasetteluista ja oikeusteoria-nimisen oppiaineen nimissä harrastetaan runsaasti filosofissävytteistä keskustelua oikeustieteellisissä tiedekunnissa. Itse kuitenkin teet eron oikeusteorian ja oikeusfilosofian välillä ja keskityt näistä jälkimmäiseen. Mikä on oikeusteorian ja oikeusfilosofian suhde?

PM: Jottei putoaisi itse kaivamaansa kuoppaan, olisi pidättäydyttävä tekemästä ”kriittistä” eroa oikeusfilosofian ja oikeusteorian välillä. Mikä tuon eron tekee? Filosofia, teoria vai jokin kolmas ”metatiede”?Kuten totesin, minua kiinnosti ennen kaikkea oikeusfilosofian mahdollisuus. Onko oikeusfilosofiaa olemassa? Onko se ”oikeudeksi” kutsuttuun olevaan kohdistettua filosofista pohdintaa? Näin tunnutaan perinteisesti ajattelevan. Mutta jos filosofia pohtii ainoastaan ”olevaa olevana” tai ”olemisen kysymystä”, mitä oikeusfilosofia voisi silloin olla? Mikä on ”olemisen” ja ”oikeuden” välinen yhteys? Kirjan ehkä tarpeettoman ohjelmallisessa johdantoluvussa haluan ainoastaan tähdentää, että seuraavat luvut eivät ole aivan sitä, mitä juristit tavanomaisesti ymmärtävät ”oikeusteorialla” tai ”oikeusfilosofialla”. Kirja ei pyri tarjoamaan ”käsitteellisiä apuvälineitä”, joiden avulla oikeudellisia kysymyksiä jaotellaan ja eritellään. Juristien kannalta teorialla on oltava hyötyarvo. Muutoin se on ”teoriaa teorian vuoksi”.

JT: Väitöskirjassasi tunnut suhtautuvan hieman nuivasti käytännönläheisten kysymysten filosofiseen tarkasteluun. Käsittelet esim. Aristoteleen Metafysiikkaa, mutta et innostu Nikomakhoksen etiikasta tai Politiikasta. Onko filosofiasta mitään iloa käytännölle ja onko ns. käytännöllinen filosofia ollenkaan mahdollista?

PM: Mielestäni kysymyksesi on hieman karkeasti muotoiltu. Toki olen suorastaan haltioissani Nikomakhoksen etiikasta; sen X kirjan 7 luku on aivan keskeisessä asemassa kirjan toisessa luvussa. Samoin kirjan motto, jonka mukaan ”laki on ajattelemista ilman halua”, on juuri Politiikasta. Mutta en osaa innostua sellaisesta oikeusfilosofisesta Aristoteles-tutkimuksesta, joka rajaa näkökulmansa käytännölliseen ulottuvuuteen (esim. oikeudenmukaisuus hyveenä). Toki käytännöllinen filosofia on mahdollista – se on ollut mahdollista jo tuhansia vuosia. Halusin vain korostaa teoreettisen tieteen ja käytännöllisen tieteen välistä jännitettä samastamalla metafysiikan ja filosofian. Paikoin Aristoteles tuntuu itsekin ajattelevan, että ainoastaan metafysiikka eli ”ensimmäinen filosofia” on todellista filosofiaa. Metafysiikka ei pysty antamaan vastauksia käytännön elämän ongelmiin – kuinka se voisikaan jos se pohtii ”olevaa olevana” -, eikä teoreettiseen pohdintaan liittyvä autuuden mahdollisuus ole laadultaan samanlaista kuin hyvän elämän onnellisuus. Joten jos minulta kysytään, tekeekö filosofia ihmisen onnelliseksi ”käytännössä”, vastaukseni on kielteinen. Jos pohdimme vaikkapa oikeutta tarkoituksenamme selvittää jokin erityinen ongelma, olemme mielestäni jo sellaisen finalistisen ajattelun puolella, joka ei voi olla metafysiikkaa eikä siten filosofiaa ollenkaan omaksumani kannan mukaisesti. Omat painotukseni ovat tietenkin osittain seurasta myös diletantismistani. Erityisesti yksi asia vaivaa minua itseäni: minulla on täysin alkeellinen käsitys fronesis -tematiikasta. Se on mielestäni tärkeimpiä kysymyksiä jatkon kannalta.

JT: Olet hiljattain aloittanut Suomen Lontoon instituutin johtajana. Tuleeko taustasi oikeusfilosofina näkymään uudessa työssäsi? Minkälaista kulttuuria yrität nostaa esiin, uutta vai vanhaa, Sibeliusta ja Aaltoa vai jotain muuta?

PM: Kulttuurin osalta ehdottomasti ”jotain muuta”. Lontoossa on jo ennen omaa kauttani painotettu elävää nykykulttuuria. Kulttuuriohjelmamme tunnetaan nimistä kuten Pan Sonic tai muotoiluryhmä Valvomo/Snowcrash. Kalevalan juhlavuonna 1999 järjestämme suomalaisen nykyrunouden illan, jossa näillä näkymin esiintyvät Tomi Kontio ja Mirkka Rekola Anselm Hollon kanssa. Instituutin tieteellisessä ohjelmassa taustani näkyy sikäli, että painopistealueita ovat erityisesti ”henkitieteet” eli ihmistieteet laajasti ymmärrettynä. Tieteellisen ohjelmamme yleisenä tavoitteena on osoittaa, että suomalaiset osaavat puhua ja kirjoittaa muustakin kuin Suomesta tai suomalaisuudesta, ja siksi teoreettista perustutkimusta suositaan. Uskoisin, että filosofia on yksi keskeinen ala, samoin naistutkimus ja taiteen tutkimus erityisesti Taideteollisessa korkeakoulussa ja Kuvataideakatemiassa.

JT: Olet ryhtynyt julkaisemaan ilmeisesti maailman ensimmäistä oikeusfilosofista verkkojulkaisusarjaa – Basileusta. Mikä tulee olemaan sen linja ja liittyykö se uusiin tutkimusintresseihisi? Vai onko sinulla kulttuuribyrokratian ohessa enää aikaa tutkimukselle?

PM: Basileuksen linjan määrittelevät pääasiassa ne ihmiset, jotka vaivojaan säästämättä ystävällisesti kirjoittavat tekstit. Ala on oikeusfilosofia laajasti ymmärrettynä – muistuttaisin jälleen kerran: oikeusfilosofian mahdollisuus ei ole itsestäänselvyys. Jokaisessa numerossa on jokin teema (esim. Pindaroksen fragmentti josta lehden nimi on peräisin, Schelling, situationistit), mutta julkaisemme myös yleisiä esseitä. Toistaiseksi tunnetuimmat yhteistyökumppanit ovat olleet Jean-Luc Nancy, Simon Critchley ja Alexander García Düttmann. Vaikka lehti heijastelee perustajansa ja päätoimittajansa tutkimusintressejä, perustamisen motiivina on ollut pikemminkin yleinen pettymys internetin sisältöön kuin tarve julkaista uusia tekstejä. Haluan tarkastella, kuinka vasta syntymässä oleva sähköinen medium voisi parhaiten palvella yhteisöä, joka on tunnettu yltiöpäisestä bibliofiliastaan. Mitä oman ajan riittävyyteen tulee, tuore isyys rajoittanee kirjoittamismahdollisuuksia enemmän kuin kulttuuribyrokraatin työ. Basileus perustettiin keskiyön ja aamun välisinä unettomina tunteina. Nyt noille tunneille löytyy parempaa käyttöä!

Jarkko Tontti