Jarkko Tontti: Ronald Dworkin ja oikeus tulkintana.

Oikeus 2/1996.

Katso myös Right and Prejudice.

Johdanto

Oxfordin yliopiston yleisen oikeustieteen professori Ronald Dworkin on kiistelty oikeusfilosofi. Hänen ajatustensa kimppuun ovat käyneet ennen kaikkea perinteiset oikeuspositivistit Neil MacCormick, Aulis Aarnio ja edesmennyt H. L. A. Hart, mutta myöskään toista ääripäätä edustavan kriittisen oikeusopin edustajat eivät myönnä Dworkinin teorioiden kantavuutta. Kritiikin kohteena on ensisijaisesti ollut Dworkinin keskeinen väite, että kaikkiin oikeudellisiin ongelmiin on aina löydettävissä yksi ainoa oikea ratkaisu.

Vähemmälle huomiolle sen sijaan on jäänyt mielestäni keskeinen muutos Dworkinin ajattelussa, joka tapahtui teosten Taking Rights Seriously ja Law’s Empire välillä. Vaikka Dworkin jo ensin mainitussa teoksessa asettui vastustamaan oikeuspositivistien keskeisiä teesejä, oli hän silti argumentointitapansa ja filosofisen taustansa puolesta edelleen positivistisen paradigman ’vanki’. Tämä kuivan eksakti ja analyyttinen tyyli kuitenkin muuttui radikaalisti Law’s Empire -teoksessa. Nyt Dworkin yllättäen vannookin Gadamerin, Habermasin ja koko hermeneuttisen suuntauksen nimeen; hän maalaa lavealla pensselillä hakien esim. kirjallisuustieteen tulkintaproblematiikasta analogiatukea laintulkinnan luonteen ymmärtämiseen.[1]

Oikeuden tulkinnallinen olemus

Law’s Empire -teoksessa kehitellyn hermeneuttisen oikeusteorian mukaan oikeus on ’vain’ tulkinnallinen käsite. Oikeuden ontologista statusta  ei siis voida määritellä muodollisten kriteerien avulla.  Se, mitä yhteisö pitää ja on menneisyydessä pitänyt oikeuden käytäntönä, on ainoa kriteeri, jolla voimme ymmärtää oikeuden olemusta. Ja ymmärtääksemme, mikä oikeuden käytäntö on, meidän tulee selvittää, mikä merkitys sillä on  käytäntöön osallistuville. Tilanne on samankaltainen kuin jos pohtisimme mitä on kohteliaisuus. Tähän kysymykseen voi vastata vain kohteliaisuuden käytäntöön osallistuvan kannalta eli pyrkimällä ymmärtämään kohteliaisuuden merkityksen osallistujan näkökulmasta. Täten tulkinta ei ole vain oikeuden metodi vaan oikeuden ydin; ei ole oikeutta joka edeltäisi tulkintaa.[2]  Dworkinin vastaus oikeuden ontologiseen ongelmaan on siis jokseenkin vallankumouksellinen. Oikeus on Dworkinille holistinen tulkintojen kokonaisuus, joka pakenee eksakteja ja muodollisia määrittelyjä. Kirjan nimen mukaisesti elämme Oikeuden Imperiumissa, joka on kaikkialla läsnä inhimillisten käytäntöjen traditiossa. ’We live in and by the law.’

Instituutioiksi kutsumiemme käytäntöjen tulkinta edellyttää, että pyrimme  löytämään niille tarkoituksen tarkastelemalla niitä ’parhaassa mahdollisessa valossa’. Tämä tarkoittaa, että tulkitsijan tulee lähestyä oikeutta tavoitteenaan koherintin tulkinnan ja yhtenäisen tarkoituksen konstruoiminen. Näin  instituutio konstruoidaan tarkoituksen avulla. Oikeustapausten ratkaiseminen on tämän tarkoituksen soveltamista oikeuden imperiumissa.

Tulkintaprosessin vaiheet 

Selventääkseen tulkintaprosessin luonnetta Dworkin erittelee tulkinnan kolme vaihetta:

1) Esitulkinnallinen vaihe. Tulkitsija pyrkii  tunnistamaan yhteisössään vallitsevat säännöt.

2) Tulkinnallinen vaihe. Tulkitsija selvittää oikeuden  käytännön merkityksen ja tarkoituksen eli sen, miksi käytäntö on kannatettava. Tämä edellyttää tasapainoilua oikeutuksen ja sopivuuden  (justification and fit) välillä. Säännön tulkinnan ja ratkaisun tulee olla oikeutettu, tulkinnan tulee olla yhteensopiva säännön tarkoituksen eli ration kanssa. Mutta sen tulee myös sopia koherentisti yhteen kaikkien edeltävien tapausten muodostaman oikeuden käytännön tradition kanssa.

3) Jälkitulkinnallinen vaihe. Uusi ratkaistu kuuluu nyt perinteeseen. Käytäntöön on tullut uusi osa, joka on mahdollisesti muuttanut tulkinnan traditiota hivenen, ja jonka vaikutus on tulevissa tapauksissa otettava huomioon.[3]

Ketjuromaani

Täsmentääkseen edelleen tulkinnan ja koherentin sopivuuden välistä yhteyttä Dworkin käyttää metaforaa ketjuromaanista. Se on kollektiivinen kertomus, jossa jokaisen luvun kirjoittaja on eri henkilö. Romaanin tulee kuitenkin olla eheä ja koherentti kertomus, joten jokaisen kirjoittajan tulee ottaa huomioon edeltäjiensä työ; uusi luku on sovitettava edeltävään tarinaan. Dworkinin mukaan tuomari on ratkaisua tehdessään samankaltaisessa tilanteessa. Tulkitessaan oikeuden käytäntöä hän on kuin ketjuromaanin kirjoittaja, hänen on lisättävä ’kirjaan’ oma lukunsa eli ratkaistava käsiteltävänä oleva oikeustapaus. Ratkaisun on kuitenkin sovittava yhteen kaikkien aikaisempien ratkaisujen eli oikeuden käytännön tradition kanssa.[4] Vaatimus koherenssista takaa, että yksi ainoa oikea ratkaisu on löydettävissä, jolloin päästään tilanteeseen jossa oikeus on eheä ja yhtenäinen. Yksinkertaisimmillaan oikeuden yhtenäisyys tarkoittaa, että samankaltaisiin tapauksiin on annettava sama ratkaisu. Tarkemmin se merkitsee, että vanhoista tapauksista löytyviä periaatteita on sovellettava vastaaviin uusiin tapauksiin eli oikeuden käytännön merkitys konstruoidaan käyttämällä periaatteita. Ketjuromaanin kirjoittajan on löydettävä oikeuden tarinan narratiivinen yhtenäisyys, koottava menneistä tapauksista koherentti kokonaisuus ja näin konstruoitava käytäntö näkemällä se parhaassa mahdollisessa valossa.

Dworkin ei suinkaan väitä, että se mitä intuitiivisesti pidämme oikeudellisten normien kokonaisuutena olisi automaattisesti vailla ristiriitaisia ohjeita. Ristiriitaisten elementtien olemassaoloa lainsäädännössä ovat erityisesti korostaneet kriittisen oikeusopin edustajat, joiden yksi keskeinen väite on se, että näiden ristiriitaisten normien välisen kiistan ratkaiseminen tapahtuu aina ei-oikeudellisin perustein ja että yhtä hyvin olisi aina voitu päätyä täysin vastakkaiseen perusteltuun ratkaisuun. Tämä oikeuden mielivaltaisuutta ja epämääräytyneisyyttä korostava väite ei Dworkinin mukaan ota huomioon sitä fundamentaalista eroa, mikä on ristiriitaisuuden ja sääntöjen välisen kilpailun välillä.[5]  Se, että kaksi normia näyttävää tarjoavan eri ratkaisun ongelmaan, ei tarkoita, että kyseessä on lopullinen ja ratkaisematon ristiriitaisuus. Kumpi kilpailevista säännöistä soveltuu on kysymys, joka voidaan ratkaista tulkintaprosessin kautta näiden sääntöjen soveltamisen tradition avulla. Normin olemassaolo ei aktualisoidu ennen käytäntöä ja sen merkityksen ymmärtäminen edellyttää soveltamisen historian ymmärtämistä.

Onko hermeneutiikka metodi?

Hermeneuttisen tradition piirissä yksi kiivaasti keskusteltu aihe on totuuden mahdollisuus tulkinnassa. Tässä keskustelussa Emilio Betti voidaan nähdä yhden ääripään edustajana. Hänen kehittämänsä metodologisen hermeneutiikan mukaan tietyillä tulkinnan metodeilla eli kaanoneilla kyetään saavuttamaan objektiivinen tulos tulkintaprosessissa. Näiden tulkinnan kaanoneiden avulla tulkitsija pystyy totuudenmukaisesti ymmärtämään alkuperäisen kirjoittajan ajatukset. Totuus on Bettille siis tekijän intentioiden objektiivista ymmärtämistä.

Hans-Georg Gadamer edustaa tunnetusti vastakkaista kantaa. Hänen mukaansa teksti irtaantuu valmistuttuaan tekijästään ja alkaa elää omaa elämäänsä saaden käyttäjien käsissä tekijän kannalta uusia ja ennalta arvaamattomia merkityksiä. Gadamer vastustaa metodologista hermeneutiikkaa ja näkee hermeneuttisen ajattelun tähtäävän ennen kaikkea ihmisen olemassaolon ymmärtämiseen ja selittämiseen sen kielellisyyden ja historiallisuuden näkökulmasta.[6]

Tuomari Hercules hermeneutikkona

Ensi näkemältä voi vaikuttaa, että Dworkin kannattaa Bettin ajatusta totuuden saavutettavuudesta tulkinnan avulla. Dworkinin teesi on se, että vaikeimmissakin oikeustapauksissa on aina löydettävissä yksi lainmukainen ja oikea ratkaisu. Oikeuden tarina on aukoton ja täydellinen ja samalla jatkuvasti muutoksessa. Se pitää implisiittisesti sisällään ratkaisut kaikkiin tulevaisuudessa mahdollisesti aktualisoituviin tapauksiin, muuttuen samalla jatkuvasti näiden uusien ratkaisujen voimasta. Tähän sisältyy kuitenkin merkittävä varaus. Dworkinin mukaan kukaan ihminen ei pysty tuntemaan oikeuden traditiota täydellisesti ja muodostamaan siitä ristiriidatonta kokonaisuutta. Yksi ainoa oikea ratkaisu on kuitenkin aina olemassa, vaikka emme sitä ikinä pystyisi löytämäänkään. Tämän perustelemiseksi Dworkin kehittää hypoteettisen Tuomari Herculeen, joka on yli‑inhimillisen älykäs ja oppinut sekä loputtoman kärsivällinen. Ratkaistessaan oikeustapauksia Herculeen täytyy luoda parhaiten perusteltu ja virheettömin teoria oikeudesta, joka antaa oikeutuksen yhteisön säännöille ja periaatteille. Tuomari Herculeen on kehitettävä kattava perustuslaillinen ja poliittinen teoria yhteiskunnasta, jossa hän elää. Mallin on oltava koherentti, sisäisesti ristiriidaton, ja sen on oikeutettava kaikki yhteisön julkisesti toimeenpanemat normit. Oikeudellinen ratkaisutoiminta ei siis voi olla pelkkää deduktiivista sääntöjen soveltamista, vaan oikeuden holistinen ja tulkinnallinen olemus vetävät vääjäämättömästi mukaan koko oikeudellisiksi koettujen inhimillisten käytäntöjen historian. Täten jokaisen oikeustapauksen ratkaisu on luonteeltaan yhteiskunnallinen. Kaikki ratkaisut tulee lopulta voida perustella koko yhteisöllisen olemassaolon tradition voimalla.

Toinen rajaus totuuden löytymisen mahdollisuuteen oikeudellisen tulkinnan kontekstissa on se, että kyseessä on nimenomaan oikeudellinen tulkinta, jossa tulkinta-aineisto rajoittuu yhden ihmisyhteisön piiriin. Nykyään tämä tarkoittaa edelleen yleensä kansallisvaltioon liittyvää yhteisöä, jonka puitteissa myös tuomari Hercules toimii. Löytääkseen aina oikean ratkaisun hänen ei siis tarvitse omata absoluuttista ja universaalia tietoa oikeasta ja väärästä, kuten mm. Aarnio väittää.[7]  Riittää kunhan Hercules hallitsee oman oikeusjärjestyksensä soveltamisalalla elävien ihmisten moraalikäsitykset ja sen monisyisen vuorovaikutuksen, joka niillä on oikeuden käytännön tradition kanssa.  Nähdäkseni Dworkinin keskeinen väite on tiivistetysti se, että yhdessä ihmisyhteisössä oikeudelliseksi koettujen käytäntöjen traditio sisältää aina yhden ja yksiselitteisen vastauksen sille esitettyyn kysymykseen.

Kirjallisuus

Aulis Aarnio, Laintulkinnan Teoria.  WSOY, Helsinki 1989.

Emilio Betti, Allgemeine Auslegungslehre als Methodik der Geisteswissenschaften. J.C.B. Mohr, Tübingen 1967.

Josef Bleicher, Contemporary Hermeneutics. Hermeneutics as Method, Philosophy and Critique. Routledge & Kegan Paul, London 1980.

Ronald Dworkin, Taking Rights Seriously. Duckworth, London 1977.

Ronald Dworkin, Law’s Empire. Fontana Press, London 1986.

Hans-Georg Gadamer, Wahrheit und Methode, Grundzüge einer philosophischen Hermeneutik. Mohr, Tübingen 1975.

Jyrki Uusitalo, Dworkin oikeuden imperiumissa. Oikeus 1/1987 s. 76-82.

Viitteet

[1]Jyrki Uusitalo kiinnittää huomiota Dworkinin Gadamer – vaikutteisiin kirja-arvostelussaan OIKEUS 1/1987.

[2]Dworkin 1986 s. 46-53.

[3]Dworkin 1986 s. 65-68.

[4]Dworkin 1986 s. 228-232.

[5]Dworkin 1986 s. 266-271.

[6]Bettin ja Gadamerin välisestä keskustelusta ks. Bleicher 1980.

[7]Aarnio 1988 s. 270.

No comment yet, add your voice below!


Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *