Skip to content
Jarkko Tontti

Jarkko Tontti

Vaikenevatko runoilijat?

Tasan viisikymmentä vuotta sitten, vuonna 1970, Hans-Georg Gadamer julkaisi kirjoituksen Vaikenevatko runoilijat? (Verstummen die Dichter?). Tätä kirjoittaessani tammikuussa 2020 kirjoitus tuntuu hämmentävän ajankohtaiselta.

Filosofi kysyy, onko runoudella sijaa aikakaudella, jota hallitsee toisaalta kiihkeä nopeus ja toisaalta tyytymättömyys ja yhteiskunnallinen epävakaus. Ajan henki on kovasti poliittinen. ”Muß nicht alle littérature jetzt littérature engagée sein?” Täytyykö kaiken kirjallisuuden olla yhteiskunnallisesti sitoutunutta ja kantaaottavaa? Mitä sijaa on sanataiteella, jos kirjallisuudenkin olemassaolon oikeutus perustuu jatkuvasti muuttuviin ja nopeasti katoaviin sisältöihin? (…immer wechselnde Inhalte in ihrer Unbeständigkeit…)?

Tosiaankin, 2010-luvun ja 2020-luvun raivoisia poliittisia vastakkainasetteluja seuratessa tuntuu kuin Gadamerin kuvaama 1960- ja 1970 -lukujen ylipolitisoitunut aika olisi palannut. Sosiaalisen median päättymättömän sisältövirran läpäisemässä elämismaailmassa muutos ja epävakaus ovat pääsääntöjä, hitaus ja pysyvyys äärimmäisen harvinaisia.

Kaikesta huolimatta Gadamer uskoo runouteen. Runoudella on sijansa nimenomaan siksi, että se puhuu toisin. Runoilijat eivät ole vaienneet, mutta yhä harvempi haluaa tai pystyy heitä kuuntelemaan. Filosofi lainaa Rilkeltä ilmaisun ”unbeschreibliche Diskretion” – kuvaamaton, äärimmäinen hienotunteisuus – pohtiessaan runouden olemisen tapaa. Kun maailma hukkuu huutoon, henkilökohtainen ja hienotunteinen kuiskaaminen voi lopultakin olla tehokkain sanomisen tapa.

Gadamer tunnetaan parhaiten filosofisen hermeneutiikan klassikkona, ihmistieteiden filosofisen perustan ajattelijana. Vähemmän tunnettua on, että kirjallisuudella yleensä ja runoudella erityisesti on hänen tuotannossaan keskeinen rooli. Gadamer kirjoitti runsaasti esimerkiksi Paul Celanin, Friedrich Hölderlinin ja Stefan Georgen runoudesta. Nämä kirjoitukset ovat esimerkillisiä malleja runouden lukemisesta itse tekstiin ja runon olemisen tapaan keskittyen; runoa tunnustellaan ja kuunnellaan herkällä korvalla. Tämä tapa lukea kirjallisuutta (ja lukea ylipäätään) on kiinnostavalla tavalla erilainen kuin Jacqus Derridan, toisen tunnetun filosofin, joka on myös kirjoittanut Paul Celanista ja monista muista kirjailijoista. Derridalle runous, kirjallisuus ja oikeastaan kaikki muutkin tekstit ovat vain alustoja hänen oman ajattelunsa esiin tuomiselle. Mitä tahansa Derrida lukee, hän löytää tavalla tai toisella lukemastaan omat tunnetut väitteensä esimerkiksi läsnäolon metafysiikan ja logosentrismin murtamisesta, dekonstruktiosta ja niin edelleen.

Onko tämä lukemisen tapa leviämässä muutenkin? Sosiaalisessa mediassa toisilleen vihamieliset leirit lukevat vastapuoleksi leimattujen kirjoituksia (jos yleensä lukevat) hyeenamaisesti, tarkoitushakuisesti väärinymmärtäen, löytäen aina tukea ennalta lukkoon lyödyille mielipiteilleen.

Siinä missä teoreettisesti suuntautuneet tutkija- tai kriitikkolukijat etsivät (ja löytävät) kirjallisuudesta tukea omille teoreettisille väitteilleen, poliittisesti maailmaan suuntautuvat etsivät (ja löytävät) kirjallisuudesta poliittisten intohimojensa mukaiset asiat. Nämä molemmat lukemisen tavat tekevät kirjallisuudesta eräänlaista aputiedettä, alustan, jolla omaa agendaansa pauhaava lukija seisoo, jotta hänen äänensä kantaisi kauemmaksi. Kirjallisuus on vain väline jotakin muuta varten, sillä ei ole omaa sijaa maailmassa.

Runoilijat eivät siis ole vaienneet, mutta heitä ei oikein enää osata kuunnella. Olisiko niin, että kirjallisuus tarvitsisi enemmän nimenomaan kirjallisuuden omaan olemisen tapaan keskittyviä kuuntelijoita kuin hyväksikäyttäjiä?

Jaa tämä

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email

5 Comments

  1. Kiitos tästä puheenvuorosta, en voisi olla vähempää eri mieltä. Että runoilijoita kuunneltaisiin, tai siis että runoja luettaisiin, olisi varsin toivottavaa. Mutta kuunnellaanko ja luetaanko runoja väärin? Ajattelen, että tälläkin hetkellä kirjoitetaan ja julkaistaan aika monenlaisia runoja, joita onkin luettava eri tavoin. Varmasti ns. teoreettisellakin lukutavalla on oikeutuksensa ja paikkansa – vaikka sitten akateemisilla kentillä. Jotta todella löytäisi kunkin runon olemisen tai toiminnan tavan (tai varmaan oikeammin tapoja, sillä ei kai runokaan ole yksi, singulaari totuus), niin pitääkin keskittyä lukemaan, ja lukemaan lisäksi paljon runoja, monenlaisia runoja, kokeillen monituisia lukutapoja. Mielestäni runojen lukeminen on sellaista vuorovaikutusta runon ja lukijan välillä, ettei paremmasta väliä.

    • Jarkko Tontti

      Täsmälleen näin. Vaikuttaa siltä, että yhä vähemmän on ymmärräystä ja ihan perustietojakaan siitä, että runous ja kirjallisuus yleensä ovat omanlaisiaan olentoja, eikä niitä ole mieltä lähestyä niin kuin lähestytään vaikka journalismia tai somepuuskahduksia.

  2. …ja ehkä se, mitä hyvin kuvaat runon hyvän lukemisen tapana soveltuu myös ihmisten kohtaamiseen, rakentaen saarekkeita ja siltoja, jotka ylittävät korvat kiinni huutamisen meret….

  3. Kiitos tästä kirjoituksesta, löysin sen vasta nyt. Olen samaa mieltä kirjoituksen kanssa siitä, että runoudella ja muulla kaunokirjallisuudella on itseisarvo. Taidetta taiteen vuoksi! Taiteen ei ole pakko palvella muita tavoitteita, eikä varsinkaan pakotetusti tai painostetusti.

    Kaunokirjallisuus on jotain enemmän, kuin poliittinen näkökulma, mielipide tai kannanotto. Aputiedettä se ei myöskään ole jonkun toisen agendalle. Minusta nykyaikanakin pitäisi olla täysin luvallista tehdä taidetta, jolla on vain esteettiset tavoitteet. Luova prosessi edellyttää sitä vapauden tilaa, jossa kontrolloivat ajatukset eivät estä tai sanele sitä, mitä pitäisi kirjoittaa.

    • Jarkko Tontti

      Kiitos Tuulia, näin juuri!


Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Seuraa minua