Kirjailijana olemisesta ja kirjallisuuden tulevaisuudesta

Jarkko Tontti: Kirjailijana olemisesta ja kirjallisuuden tulevaisuudesta
Teoksessa Viisastuminen sallittu. Esseitä. Kosmoskirjat 2016.

Jossain vaiheessa 1990-lukua tajusin tehneeni väärän ammatinvalinnan. Muistan, kuinka luin siviilioikeuden professori Erkki Aurejärven Velvoiteoikeuden oppikirjaa itäpasilalaisen opiskelija-asuntoni hiljaisessa yksinäisyydessä. Turhautumisellani ei ollut mittaa eikä määrää. Tuntui siltä, että elämä on jossain muualla.

Nykyään ymmärrän, että se ei ollut poikkeusyksilön eksistentiaalinen heräämiskokemus. Päinvastoin, sama tunnetila on tyypillinen jokaiselle nuorelle ihmiselle. Rinnassa raastava kaiherrus – vanha kunnon Sehnsucht – ja varmuus siitä, että juuri nyt toisilla jossain toisaalla on aivan mahtavaa. Heidän elämänsä sykkii suurkaupungin sydämenlyöntien tahdissa. He käyvät niissä oikeissa baareissa ja kahviloissa, he tuntevat kaikki toisensa ja saavat mahtavaa seksiä joka ilta. He tuntevat ajan hengen, ei, ne toiset siellä jossain ovat Zeitgeist.

Kouluvuosina Tampereen klassillisessa lyseossa olin innostunut filosofiasta ja kirjallisuudesta. Mutta olin päättänyt jättää ne harrastukseksi, mausteeksi, jolla kansainvälisen liikejuridiikan maailmassa kiitävä huippujuristi lisäisi vielä vähän hohdetta elämäänsä. Hän saisi senkin siivun elämästä väkevänä. 1990-luvun alussa opiskelijana tämä harrastus johti siihen, että ryhdyin seuraamaan Nuori Voima -lehteä. Sitä päätoimitti nuori kohukirjailija Jyrki Kiiskinen. Sivusta seuraavan näkökulmasta Nuoren Voiman Liitossa liikkui kiinnostavia kirjallisia hahmoja, esimerkiksi Jukka Koskelainen, Helena Sinervo, Merja Virolainen, Tarja Roinila, Lauri Otonkoski ja Riina Katajavuori. Kuvittelin heidän olevan 1990-luvun versioita Olavi Paavolaisesta, jonka elämä on yhtä aikaa syvällisen mietteliästä ja ilotulitusmaisen loisteliasta.

Ehkä näin olikin. En tiedä.

Jossakin mielessä olen yhä 1990-luvun Nuoren Voiman viitoittamalla tiellä.

Ja yhtä aikaa en ole. 1990-luvullakin toinen jalkani oli ja pysyi vanhassa kotikaupungissani Tampereella, missä syntyi samoihin aikoihin filosofinen niin & näin -lehti, jonka avustajaksi ja myöhemmin toimituskuntaan päädyin. 1990-luvulla olin oikeustieteen opiskelija, joka harrasti kirjallisuutta ja filosofiaa. Nyt 2000-luvulla asetelma on päinvastainen. Nykyään olen kirjailija, joka harrastaa juridiikkaa ja filosofiaa. Nuoren Voiman Liiton hallituksessakin olen ollut. 1990-luvulla se olisi tuntunut unelmien täyttymykseltä. Lauri Otonkosken kanssa luotsasimme yhdessä kirjailijoiden sanvanvapausjärjestö Suomen PENiä vuodesta 2009 alkaen, Lauri puheenjohtajana ja minä varapuheenjohtajana, ja Laurin jälkeen minä puheenjohtajana.

Väkevimmät muistot Nuoren Voiman Liitosta liittyvät kahteen kirjalliseen kiertueeseen. Ensimmäisellä kerralla, kesällä 2009 kiersimme Suomea ja esiinnyimme Sysmän, Kuopion ja Kajaanin kiihkeästi sykkivissä metropoleissa.

Vuonna 2011 lähdimme Eurooppaan. Bussielämän hyvistä ja huonoista puolista nauttivat minun lisäkseni kirjailijat Aina Bergroth, Kaisa Ijäs, Katariina Vuorinen, Eino Santanen, Aki Salmela, Pauliina Haasjoki, Mikko Rimminen, Katja Kettu ja Laura Lindstedt.

Hetkittäin tunnelma ja ihmisten välit kiristyivät, mutta lopulta väki hitsautui yhteen kohtuullisen hyvin. Toiminnanjohtaja Laura Serkosalo toimi matkanjohtajana ja sai talutettua meidät mahdottomienkin tilanteiden lävitse. Suomen kiertueella bussikuski Erno muistaakseni ihastui runoilija Haasjokeen, mutta ei saanut lemmelleen vastakaikua. Kiertueen pysyväksi saavutukseksi jäi Sysmään perustettu Nuoren Voiman Liiton residenssi nuorille kirjailijoille. Ahkeralla lobbauksella ja kuvataiteilija Marjatta Tapiolan tuella saimme junailtua pieneen kuntaan kirjailijaresidenssi Villa Sarkian. Pidän sitä pienenä ihmeenä.

Kesällä 2011 Puolassa luimme kirjojamme yleisölle varsovalaisessa baarissa nimeltä Klubogaleria ja muutamaa päivää myöhemmin Poznanissa. Tunnelma oli hikinen ja tiheä. Poznanissa esiinnyimme yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden osastolla. Paikalla oli joukko opettajia ja opiskelijoita, jotka lukivat tekstiemme puolannoksia. Yleisössä oli myös suomentaja Sebastian Musielak, jota on kiittäminen useammankin suomalaisen kirjan kääntymisestä puolaksi. Hämmentävin tieto oli se, että suurin osa opiskelijoista oli päätynyt opiskelemaan suomea, koska he fanittivat suomalaisia hevibändejä Nightwishiä ja Apocalypticaa. Heidän ulkoasunsa oli sen mukainen.

1990-luvulla olin lukenut ahnaasti, paitsi niin & näin’iä ja Nuorta Voimaa, myös Otonkosken, Sinervon, Virolaisen, Katajavuoren, Koskelaisen ja Kiiskisen runoja ja romaaneita sekä tietysti haaveksinut kirjoittamisesta. Tosin suuri osa silloin lukemastani oli opiskelun myötä päälle kaatuvia klassikoita ja filosofisia järkäleitä. Aikalaiskirjallisuus oli toisesta maailmasta, se oli aivan toisella tavalla elossa kuin klassikot, joita piti arvostaa, vaikkei olisi tykännytkään.

Silloiset kuvitelmani kirjailijaelämästä olivat virheellisiä. Siinä ei ole juurikaan hohtoa, sen sijaan paljon epävarmuutta, pettymyksiä ja huolta.

Muistan yhä Kiiskisen Suomies-romaanin kummallisen tunnelman. Yhdessä kohdassa romaanissa tiivistyy jotain oleellista kirjallisuudesta kirjoittajan näkökulmasta.

”Kertomisen prosessi, väitin minä, on elämän kuva. Sen jatkuvuus kaikkine epäonnistumisineen ja valheineen tuottaisi kuitenkin jotakin totuuden kaltaista. Ainakin se antaisi meille väliaikaisen rauhan. En todellakaan tiedä.” (s. 89)

Nuoreen Voimaan suhtaudun nykyään epäluuloisemmin kuin 1990-luvulla, joka oli liberaalissa epäpoliittisuudessaan kirjallisesti mielenkiintoista aikaa. Historiansa aikana Nuoren Voiman Liitto on usein ollut yhteiskunnallisten ääriliikkeiden tyyssija, oli sitten kyse 1930–1940-lukujen Suur-Suomi-aatteesta tai 1970-luvun marxilaisuudesta. 2010-luvulla tästä on taas merkkejä. Vuoden 2015 alusta Nuoren Voiman päätoimittajana aloittanut Maaria Ylikangas (ent. Pääjärvi) on kiilusilmäinen punavihreä kiihkoilija ja piraattiaatteen kannattaja. Kyllä vain, kirjallisuuslehden päätoimittaja kannattaa ideologiaa, jonka ydin on kirjailijoiden ja kaikkien luovan työn tekijöiden omaisuuden sosialisointi Googlen ja muiden globaalien nettijättien korvauksetta hyödynnettäväksi. Häntä ennen lehteä päätoimitti äärivasemmistolainen Martti-Tapio Kuuskoski, surullinen tapaus monessakin mielessä. Päätoimittajakaudellaan Kuuskoski onnistui kriisiyttämään vakavasti koko Nuoren Voiman Liiton toiminnan ja aiheutti järjestön hallitukselle jatkuvasti lievää vakavampaa päänsärkyä. Olin itse hallituksen jäsenenä näkemässä ja kokemassa tätä murheellista tapahtumasarjaa.

Samoille uustaistolaisille ja linkolalaisille linjoille on 2000-luvulla liukunut myös niin & näin, etenkin lehden päätoimittajana toimineet filosofit Tere Vadén ja Antti Salminen – vain muutaman esimerkin mainitakseni. Maltti ei ole intellektuellien vahvinta osaamisaluetta mitä politiikkaan tulee. Kompromissi, kuunteleminen ja konsensus eivät kelpaa. Sen sijaan huudetaan kuin Kullervo Akseli Gallen-Kallelan maalauksessa, käsi nyrkkiin puristettuna ja taivasta kohti ojennettuna. Onneksi lehdessä vaikuttaa yhä maltillisempiakin hahmoja, esimerkiksi Tuukka Tomperi, entinen koulukaverini Klassillisesta lukiosta. Tätä kirjoittaessani vuonna 2016 näyttää pahasti siltä, että 2010-luku on muuttumassa samanlaiseksi ylipolitisoituneen ärjymisen ajaksi kuin mitä 1970- ja 1930-luvut olivat. Kirjallisuus kärsii siitä eniten, samoin filosofia, kun alan julkaisut Nuori Voima, niin & näin ja Tiede & edistys ovat muuttuneet puusilmäisen poliittisen agitaation alustoiksi.

Kirjailijoiden keskinäiset välit ovat monimutkainen asetelma. Salaliittoilusta ja kavereiden suosimisesta huhutaan – eikä syyttä – kiukustuminen on yleistä. Nuoret hyökkäävät vanhoja ja toisiaan vastaan. Vanhat murahtelevat ja väheksyvät. Tällä on pitkät perinteet. Olavi Paavolaisen Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa (1932) on kirjailijoiden keskinäisen sättimisproosan kotimainen klassikko. Teos käytännössä hajotti Nuoren Voiman Liiton piirissä toimineen Tulenkantajat-kirjailijaryhmittymän. Vielä pidemmälle meni Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan Jälkisanat – Sianhoito-opas (1987), jonka vimmaa ei ole vieläkään pystytty ylittämään.

2000-luvulla blogit ja sosiaalinen media ovat pahentaneet tilannetta entisestään. Toisin kuin ennen, nykyään kuohahdukset raportoidaan reaaliaikaisesti verkkoon muiden luettavaksi.

Onneksi on myös veljeyttä ja sisaruutta, joka perustuu yhteiseen intohimoon, yhdessä jaettuun hulluuteen. Ralph Waldo Emersonin mukaan ”kateus on tietämättömyyttä”. En tiedä, mihin asiayhteyteen amerikkalaisesseisti aikanaan on liittänyt tiivistyksensä, mutta jotain viisautta siinä on.

Jokainen kirjailija tuntee joskus kirjallisen kateuden puukoniskun. Toiset kohtaavat sen silloin, kun kollega saa kirjallisuuspalkinnon. Enemmän tai vähemmän umpimähkäisesti kohdentuva Finlandia-palkinto on katkeroittanut kirjailijakuntaa enemmän kuin mikään muu palkinto. Se nostaa kerran vuodessa kirjamerestä yhden sintin valoon ja kirkkauteen. Teoksen myynti ja sen saama huomio on monikymmenkertainen muihin kirjoihin verrattuna. Tuntuu epäreilulta, ja sitä se onkin. Samana vuonna romaanin julkaisseet kirjailijat nielevät kiukkunsa.

Ja sitten ne apurahat. Kyse ei ole vain toimeentulosta vaan myös asemasta kirjallisuuden kentällä. Pitkien valtion taiteilija-apurahojen saajat saavat hegeliläisen Anerkennungin, tunnustuksen. He ovat oikeita kirjailijoita. Jos sait yksi- tai puolivuotisen, olet vähemmän. Jos et saanut mitään ja joudut haalimaan elantosi silppufreelancerina ja säätiöistä, olet vielä vähemmän. Se sattuu.

Kateuden ja katkeruuden tunteet vievät ilon elämästä. Jos niissä haluaa rypeä, syy on aina tarjolla. Aina löytyy joku toinen kirjailija, taiteilija tai intellektuelli, joka on vielä menestyneempi kuin sinä. Edes Nobelin palkinto ei riitä, arvelen. Joku toinen nobelisti on varmasti saanut enemmän huomiota, käännöksiä, elokuvasopimuksia, ylistyksiä tai muuta kirjallista tunnustusta.

Kirjailijan ammattiin kuuluva yksinäisyys ei helpota tilannetta. Kirjailijoilla on liikaa aikaa miettiä itseään. Usein mieleeni on tullut Jean Sibeliuksen suuhun laitettu tokaisu. Sen mukaan hän viihtyi parhaiten liikemiesten kanssa, koska heidän seurassaan Sibelius pääsi puhumaan taiteesta. Toisten taiteilijoiden kanssa sen sijaan puhuttiin koko ajan rahasta.

Palkintojen ja apurahojen lisäksi kritiikit kuohuttavat kirjailijoiden tunteita. Helsingin Sanomien arvostelua odotetaan kauhulla. Runttakritiikkiä pahempaa on hiljaisuus, se, ettei arvosteluja tulekaan. Edes jonkin arvostelun saaminen on nykyään paljon. Internetin aiheuttama journalismin kannattavuuskriisi on iskenyt pahimmin taidekritiikkiin, ja kirja-arvostelujen määrä on muutamassa vuodessa romahtanut. Sen tilalle on tullut verkkokeskustelu. Ennen muinoin kirjailijat saivat lukijoilta kirjeitä, nykyään kirjallisuuden harrastajat pitävät blogeja. Se on sinänsä hienoa. Parhaimmillaan ne rikastuttavat ja demokratisoivat aidosti kirjallisuuskeskustelua. Hintana on ollut ammattilaiskritiikin aseman heikentyminen.

Kirjailijoiden kannattaisi olla mahdollisimman paljon tekemisissä toistensa kanssa. Mahdollisuuksia on, kirjamessuja, kirjallisia tapahtumia ja tietenkin Kirjailijaliitto, PEN, Nuoren Voiman Liitto ja muut kirjalliset järjestöt, kuten Mahdollisen Kirjallisuuden Seura. Kun kohtaa toisen lihassa, on paljon vaikeampi kiukustua tämän menestyksestä tai typeristä mielipiteistä. Kannattaisi nostaa katse maasta ylös maailmaan. Kaikki taitelijat ovat äärettömän etuoikeutettuja ihmisiä, he saavat toteuttaa intohimojaan ja hulluuttaan. Suurin osa ihmiskunnasta joutuu piilottamaan hulluutensa ja intohimonsa.

Aloitin tämän kirjoituksen muistelemalla nuoruuden kaiherrusta, tunnetta siitä, että jossain tuolla niillä toisilla on upea elämä.

Ei ole. Ihmisenä oleminen ei ole mahtavaa. Siinä on korkeat hetkensä, mutta ahdistus on olemisen peruskokemus. Oleminen on surua. Uskontojen lohtuun en luota, mutta taide tarjoaa hetkittäin pilkettä, samoin laadukas viihde, rakkaudesta puhumattakaan. Ilo hyvästä romaanista, tv-sarjasta, veistoksesta, pop-kappaleesta tai konsertista, riippumatta siitä, kuka ne on tehnyt. Ilo siitä, että palkintojen, apurahojen ja julkisuuden myötä tai niistä huolimatta taide tavoittaa ihmisiä, nostaa heitä heidän omassa olemisessaan.

Kirjallisuuden maailma on hidasliikkeinen. Varsin vähän on muuttunut kirjallisuuden käytännöissä viimeisten muutaman sadan vuoden aikana. Estetiikkakin on muuttunut verkkaisesti, romaani on säilyttänyt valta-asemansa ja muut lajit, novelli ja runot, ovat yhä pienryhmien harrasteita.

Vuosituhannen vaihteen digitaalinen vallankumous ei ole juurikaan koskettanut kirjallisuutta, paitsi avantgardistien marginaaleissa. E-kirjat toki ovat ilmaantuneet, mutta niiden suosio on pieni eivätkä uudet julkaisukanavat ole ainakaan vielä vaikuttaneet kirjallisuuden sisältöön juuri mitenkään. Digitalisoituminen tuntuu mullistavan kaiken muun. Sen voisi olettaa pikkuhiljaa muuttavan myös sanataiteen ja -viihteen maailmat.

Uuden teknologian saapuessa sen lyhyen aikavälin vaikutuksia usein liioitellaan. Kun televisio keksittiin, monet uskoivat radion kuolevan pois. Näin ei tapahtunut, vaan radio on yhä suosituimpia medioita.

E-kirjasta on ennustettu paperisen kirjan tappajaa. Internetin ennustetaan korvaavan nykymuotoisen television. Jotkut uumoilevat isompaa kulttuurista muutosta. Kirjoittamisen ja lukemisen aikakauden arvellaan korvautuvan kuvan valtakaudella, josta kaikkialta hyökyvä visuaalinen tulva jo nyt kertoo. Yleisönosastojen mielensäpahoittajat päivittelevät äidinkielentaitojen näivettymistä ja lukutaidon rappeutumista, eivätkä turhaan. Nuoriso pikaviestii suomen ja englannin sekasotkukielellä, johon ei enää pitkään aikaan ole kuulunut isoja alkukirjaimia. Valokuvat ja hymiöt täydentävät tekstiä yhä enemmän.

Nuorison kehnoudesta on tietysti aina kannettu huolta. Kirjassaan Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta Olof Lagercrantz muistuttaa 1800-luvun omaelämäkerroista. Ne kertovat usein lapsista, joita vanhemmat nuhtelevat, kun nämä vetäytyvät kirjan pariin. Tekisivät jotain hyödyllistä.

Toisaalta koskaan aikaisemmin ihmiskunta ei ole kirjoittanut näin paljon. Kirjeiden kirjoittamisen korvasi muutamaksi vuosikymmeneksi puhelin. Nyt kirjoittaminen on tehnyt paluun tekstiviestien, sähköpostien ja sosiaalisen median kautta. Tietyssä mielessä kaikki ihmiset ovat nykyään kirjailijoita.

Entä kirjaesine ja kirjojen kustantaminen? Kirjat tulevat edelleen pääosin kustantamoista, joilla on tarjota kirjailijalle tärkeitä palveluita, joista tärkein on ammattitaitoinen kustannustoimittaja. Harva kirjailija halua kirjoittamisen lisäksi huolehtia kirjansa valmistuksesta, markkinoinnista ja myynnistä, vaikka Internetin kautta kuka tahansa voi julkaista tekstinsä kaikkien luettavaksi. Netin keskustelupalstojen ja sosiaalisen median perusteella kuka tahansa, Martin Heideggerin Das Man, nimenomaan julkaiseekin.

Todennäköisempää kuin uusien medioiden nopeat vallankaappaukset, on pitkäaikainen rinnakkaiselo uusien ja vanhojen välineiden välillä. Vinyylilevyinä julkaistaan yhä musiikkia, vaikka se julistettiin kuolleeksi vuosikymmeniä sitten. Perinteisiä kirjoja ilmestyy maailmassa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Eikä ihme, sillä paperikirja on toimiva käyttöliittymä. Meillä kaikilla on hyllyissämme kirjoja, joita tuskin koskaan tulemme lukemaan. Emme silti hankkiudu niistä eroon. Kirja on myös sisustuselementti ja identiteetin rakentamisen väline.

Yhtä usein kuin uuden teknologian lyhyen ajan merkitystä liioitellaan, teknologian vaikutuksia pitkällä aikavälillä ei heti ymmärretä. Oma arvaukseni on, että lopulta valtaosa kirjoittamisesta ja julkaisemisesta siirtyy tavalla tai toisella digitaaliseen muotoon. Tämä voi tarkoittaa myös esimerkiksi äänikirjoja. Tietosanakirjatyyppisen informaation etsimisessä Internet on ollut jo pitkään täysin ylivoimainen paperikirjoihin nähden.

Ei pidä sekoittaa kirjaa ja kirjallisuutta. Niin kauan kuin on ollut ihmisiä, on ollut kirjallisuutta. Joskus se oli suullista tarinaniskentää nuotiotulilla. Antiikin maailmassa järjestettiin julkisia lukutilaisuuksia. Keskiajalla luettiin myös ääneen, vaikka lukija oli yksinkin. Pitkään on vallinnut hiljaa paperilta lukemisen tapa. Sen voi tulevaisuudessa korvata kirjallisuus, joka elää maailmanverkossa lukijoiden kommentoitavana tai tulee jatkokertomuksena taskussa tai ranteessa sykkivään viestilaitteeseen, jota joskus kutsuttiin puhelimeksi.

Sallittakoon visiointi. Minkälaisessa kielellisessä, kirjallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa elämme sadan vuoden kuluttua?

Latinan kielen verbi transmittere kääntyy suomeksi lähettämisenä ja välittämisenä. Juuri ja perusta tälle ilmaisulle on käsikirjoitusten siirtyminen sukupolvelta toiselle kopioina ennen kirjapainotaidon keksimistä. Tarkemmin sanottuna ne eivät olleet kopioita nykymielessä, vaan joka jäljennyskierroksella vähän muuttuneita uusia versiota. Kulttuurisen aikasiirtymän, transmission, perustyyppi on menneestä tulevan perinteen soveltaminen ja omaksuminen nykyisyydessä. Transmissiossa jotain muuttuu ja jotain samalla pysyy. Kaikki kulttuurinen toiminta on transmissiota.

Nyt otamme päinvastaisen suunnan ajassa. Menneestä nykyiseen -transmission sijaan katsomme tulevaisuuteen. Kyseessä on niin sanottu valistunut arvaus, ennustus siitä, miten maailma makaa sadan vuoden kuluttua vuonna 2116.

Yksinkertaistamisen vuoksi laitamme esille kolme vaihtoehtoa.

Vaihtoehto 1 – V. S. Naipaul

Ensimmäinen mahdollisuus on yksikielinen maailma ja kirjallisuus. Kutsukaamme tätä vaihtoehdoksi V. S. Naipaul, intialaista sukujuurta olevan, Trinidad ja Tobagossa syntyneen ja englanniksi kirjoittavan kirjailijan mukaan. Globalisaatioksi kutsuttu taloudellisen ja kulttuurisen vuorovaikutuksen kiihtyminen voi johtaa tilanteeseen, jossa yksi kieli nousee kaikkialla vallitsevaksi kommunikaation ja myös kirjallisuuden välineeksi. Näillä näkymin tämä kieli olisi englanti, joka on jo nyt kansainvälisen talouden ja politiikan kieli ja yhä enemmän myös kulttuurin kieli. Paikalliset lingua francat vastustavat yhä englannin ylivaltaa, espanja, ranska, venäjä, kiina ja arabia ovat englantia vahvempia omilla maantieteellisillä valta-alueillaan. Mutta tämä voi muuttua. Kieliä kuolee koko ajan. Kaikkialla maailmassa jokainen uusi sukupolvi osaa edellistä paremmin nimenomaan englantia. Onko lopputuloksena, esimerkkivuonna 2116, maailma, jossa muut kielet ovat ensin kuihtuneet kotikäyttöön ja lopulta kokonaan? Näin kävi aikanaan nykyisten kansallisvaltioiden synnyn aikana. Vielä 1800-luvulla esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa suuri osa ihmisistä puhui aivan muita paikallisia kieliä kuin ranskaa tai italiaa.

Ajan mittaan englanninkielinen ihmiskunta on mahdollinen, nykyhetken tilanteen perusteella jopa todennäköinen tulevaisuus. Yksikielisestä ihmiskunnasta olisi eittämättömiä hyötyjä. Sellainen tärkeähkö seikka kuin maailmanrauha olisi paljon helpommin saavutettavissa, jos kaikilla ihmiskunnan jäsenillä olisi yksi yhteinen kieli. Kuten kansallisvaltiot ja uskonnot, myös kielet erottavat ihmisiä keinotekoisesti toisistaan, usein toisilleen vihamielisiksi ryhmittymiksi. Yksikielisyyden etu kirjallisuuden kannalta olisi tietysti se, että jokaisella kirjailijalla olisi potentiaalisena yleisönään koko ihmiskunta. Nykyäänkin monet mielenkiintoisimmat kirjallisuudet ovat nimenomaan englanniksi kirjoitettuja, mutta kirjoittajan tausta on jossain muualla, mistä Naipaulin lisäksi Chimamanda Ngozi Adichie ja Salman Rushdie ovat hyviä esimerkkejä. Kulttuurien ja kirjallisuuksien kirjo eri puolilla maailmaa olisi yhä valtaisa, vaikka kaikki puhuisivat ja kirjoittaisivat kieltä, joka muistuttaisi nykyistä englantia. Siihen olisivat sulautuneet kaikki nykyiset kielet ja tämän sulautumisen ansiosta myös muuttaneet englannin universaaliksi välineeksi, joka yhdistää.

Menetys olisi silti valtava. Kuten tiedämme, kieli ei ole vain kommunikaation väline, vaan jokainen kieli on myös oma, ainutkertainen todellisuutensa. Yksikielisessä maailmassa paljon jäisi sanomatta ja ajattelematta. Kyseessä olisi kasvi- ja eläinlajien sukupuuttoon kuolemiseen verrattavissa oleva globaali surkastuminen. Silti mieleeni nousee kiusallinen, piinaava kysymys. Jos asetetaan vastakkain maailmanrauhan myötä syntyvä globaali hyvinvointi ja monikielisyys, ymmärrän hyvin, että monikin olisi valmis hyväksymään yksikielisen maailman.

Vaihtoehto 2 – Heikki Turunen

Toinen vaihtoehto on paluu kansallismielisyyteen, olkoon se vaihtoehto nimeltään Heikki Turunen. Ainakin Euroopan tasolla nationalismi on poliittisena ideologiana kovassa nousussa. Punavihreimmistön niin sanottu globalisaatio- ja kapitalismikritiikki muistuttaa merkillisellä tavalla konservatiivisen oikeiston maahanmuuttokriittisyyttä ja kansallismielisyyttä. Molemmat ruokkivat kaikissa ihmisissä piileviä ennakkoluuloja, atavistista kiukkua ja kaipuuta yksinkertaiseen ja yhteisölliseen maailmaan ilman ryppyjä, jatkuvaa muutosta ja monimutkaisuutta. Molemmat elävät kaunanlietsonnasta eliittejä kohtaan ja molemmat vaativat ”suoraa lähidemokratiaa” parlamentaarisen demokratian tilalle. Suoran demokratian käytännön sovellukset ovat olleet ihmiskunnan historian surullisimpia vaiheita, mutta se ei tunnu politiikan laitojen edustajia haittaavan, tärkeintä on vastustaa nykymenoa, uusliberalismia ja ”vallanpitäjiä”.

Tämän vaihtoehdon voitto vuonna 2116 on myös mahdollinen. Tuloksena olisi kulttuurinen pysähtyminen 1900-luvulle, jonka kuluessa kansallisvaltioiden välinen kilpailu saattoi ihmiskunnan ensimmäistä kertaa sen mahdollisuuden eteen, että voimme myös tuhota itsemme.

Tässä vaihtoehdossa kielten ja kirjallisuuksien elo jatkuisi kutakuinkin nykyisellään. Kansallisvaltiot tukisivat auliisti tai vähemmän auliisti oman kansalliskielensä kirjallisuutta. Kirjailija, joka kovaan ääneen puolustaa sellaisia kuvitteellisia fantasioita kuten suomalaisuutta tai bhutanilaisuutta, saisi varmasti sekä lukijoita että rahallista tukea.

Poeettiset heimottumiset noudattelisivat yhä pääosin kansallisvaltioiden rajoja, vaikka pieni vähemmistö, kuten nykyäänkin, seuraisi aktiivisesti myös mitä muissa heimoissa puuhataan. Suurta yleisöä se ei kiinnostaisi. Se tyytyisi nationalismin yhteisölliseen fantasiaan. Samaan aikaan kansallisvaltiot tekisivät sitä, mitä ne ovat aina tehneet, eli kohdelleet nurjasti ja pahimmillaan vainonneet omien rajojensa sisällä vaikuttaneita uusia ja vanhoja vähemmistöjä. Tarina on tuttu. Kaikkien nykyisten kansallisvaltioiden synty on tarkoittanut kulttuurista köyhtymistä, alueellisten murteiden ja paikalliskielten tukahduttamista ja yhdenmukaistamista.

Tässä vaihtoehdossa vuonna 2116 jatkuisi kansallisvaltioiden keskinäinen kilpailu eli globaalit tappokinkerit, joita voimme vähän väliä seurata uutisista. Isot kielet ja kansallisuudet jyräisivät ja pienet kielet kitisisivät, kuten nykyäänkin. Kulttuurinen vienti olisi pääosin yksisuuntaista, ja vuodesta 2016 vuosi 2116 eroaisi ehkä siinä, että kun nykyään käännetään pääosin englannista muille kielille, sata vuotta myöhemmin käännetyin kieli olisi mahdollisesti mandariinikiina tai jonkin muun valta-aseman saavuttaneen valtion kieli. Historiallisesti nationalismin nousu tapahtui yhtä jalkaa romaanikirjallisuuden nousun kanssa. Romaanista tuli kirjallisuutta isolla koolla, ja muut lajit, kuten runous ja draama, menettivät asemiaan. En tiedä, oliko tämä sattuma. Voi olla, että ei ollut, ja proosa ja yhä vain jatkuva haikailu suurten kansallisten kertomusten perään on raudanlujassa yhteydessä nationalismiin. Jos tämä pitää paikkansa, kansallismielisyyden hallitsemassa maailmassa vuonna 2116 runous olisi yhtä marginaalista kuin se on nykyäänkin.

Vaihtoehto 3 – Jorge Luís Borges

Kolmannen vaihtoehdon nimi olkoon Jorge Luís Borges, joka osasi tiettävästi lähes kymmentä kieltä ja jonka teos Haarautuvien polkujen puutarha toimii tässä yhteydessä myös vertauskuvana. Vaihtoehdon nimi voisi olla myös Bryssel, yksi harvoista aidosti monikielisistä kaupungeista, jossa ei varsinaisesti ole yhtä yhteistä lingua francaa vaan tilanteesta riippuen englannilla, ranskalla ja flaamilla tulee helpoiten toimeen. EU:n instituutiot hallitsevat Brysselin julkisuuskuvaa, mutta kaupungissa kuhisee paljon muutakin kiinnostavaa, minkä opin opiskellessani ja asuessani siellä 1990-luvulla.

Tässä vaihtoehdossa ihmiskunta olisi vuonna 2116 luopunut tähänastisista keksinnöistään epäonnistuneimmasta eli kansallismielisyydestä, nationalismista. Kansallisvaltioita ei enää olisi vaan niiden sijalla globaali maailmanhallitus, YK:n perillinen, suurin piirtein EU:n kaltainen järjestelmä ulotettuna koko maailmaan. Kuten EU:ssa, vuoden 2116 maailmassakaan mikään yksittäinen kieli ei olisi ”virallinen kieli”, vaan kaikki käännettäisiin kaikille kielille.

Tämä vaihtoehto edellyttää ihmiskunnan nykyisten valtavien kehityserojen tasoittumista maailman eri kolkkien välillä. Se puolestaan edellyttää lisää liberaalia parlamentaarista demokratiaa, lisää kapitalismia, globaalia vapaakauppaa ja ympäristön kannalta kestävää talouskasvua – sekä lisää politiikkaa, jonka myötä lisääntynyt vauraus auttaa myös heikoimmassa asemassa olevia. Se edellyttää nykyistä vähemmän ylisukupolvisten perinteiden kunnioittamista, ”yhteisöllisyyttä”, ”lähiruokaa” ja muuta konservatiivista kollektivismia, joilla oikean- ja vasemman laidan muutosvastarintaiset populistit kaikkialla puolustavat etuoikeuksiaan, korruptiota, kaverien suosimista ja yleistä pysähtyneisyyttä. Kun kohtuullinen vauraus on kaikkien ulottuvilla, nyt utopialta näyttävä aidosti monikulttuurinen poliittinen yhteisö on mahdollinen.

Mitä tämä tarkoittaisi kirjallisuudelle ja kulttuurille laajemminkin?

Kääntäjiä tarvittaisiin moninkertaisesti nykyiseen verrattuna. Kulttuurinen ja kielellinen runsaus velloisi ennennäkemättömällä tavalla. Ei olisi nykyisenkaltaisia selkeitä maantieteellisiä alueita, joissa jotakin kieltä puhutaan, vaan enemmänkin pieniä kulttuurisia taskuja, ja sen lisäksi isoja ja pieniä virtuaalisia yhteisöjä maailmanverkossa. Nykyisessä Miehikkälässä puhuttaisiin nykyisen suomen eri murteiden tai versioiden lisäksi jotain englanninkaltaista ja ehkäpä udmurttia, uiguuria ja xhosaa.

Tämä vaihtoehto olisi sekä kulttuurisesti että poliittisesti moninapainen. Kielten muutos olisi nykyiseen verrattuna nopeampaa, niin sanaston kuin rakenteenkin tasolla. Suurin osa kirjallisuudesta velloisi sähköisenä kaaoksena maailmanverkoissa, jossa käännösohjelmien ansiosta kielestä ja kirjallisuudesta toiseen siirtymistä ei välttämättä aina edes huomaisi. Jotkin kielet olisivat toisia yleisempiä, mutta kielten lähtökohtainen yhdenvertaisuus olisi koko yhteiselon perusta. Käännettäisiin ja yhä enemmän käännettäisiin. Nyt vasta idullaan olevat käännösohjelmat helpottaisivat myriadissa kielirunsaudessa navigoimista. Tietokoneissa ja ehkä myös jokaisen ihmisen korvaan laitetussa implantissa olisi käännösohjelma, jolla arkikommunikaatio sujuisi, vaikka kirjalliset vivahteet edelleen tarvitsisivat ihmiskääntäjän; jos ihmisen ja koneen eroa tuolloin enää edes voisi yksiselitteisesti tehdä. Sivumennen sanoen, käännösohjelmat ovat kehittyneet niin huimaa vauhtia, että niistä voi ennemmin kuin aavistammekaan tulla ratkaisu ihmiskunnan kielisekamelskaan.

Tietynlainen byrokraattinen kankeus varmaankin rasittaisi keskushallintoa kuten nykyistä Euroopan unioniakin. Käytännön ongelmista tuskin olisi pulaa, kun sadoista kielistä pitäisi kääntää sadoille kielille ja ihmiskunnan kaoottisen monimuotoisuuden keskellä yritettäisiin jotenkin selvitä. Mutta kirjallisuuden ja kielten kannalta tilanne olisi erinomainen. Kielet ja kommunikaatio olisivat koko yhteiskunnan lähtökohta, kielestä kieleen siirtyminen ja takaisin tuleminen. Voi olla, että tämä tarkoittaisi jonkin runouden kaltaisen kirjallisuuden kulta-aikaa. Sosiaalisen elämän siirtyminen yhä enemmän Internetiin ja verkkotodellisuuden hektinen nykivyys työskentelee runouden, lyhyen kirjallisuuden puolesta suhteessa raskaana ja hitaasti matavaan romaanikirjallisuuteen. Jo nyt kielten sekoittuminen on idullaan joissakin nykyrunouksissa, joissa eri kieliä sotketaan surutta tai joissa kielen musikaalisuus ja materiaalisuus ohittavat kielen sitoutumisen yhteen kieliopilliseen järjestykseen.

Ehkä vaihtoehdossa Jorge Luís Borges nousisi esiin kaikkein selvimmin esiin F. W. Schellingin määritelmä runouden ja kielen suhteesta: ”Kieli itsessään on se kaaos, josta runouden on muovattava ideoidensa ruumiit.”

Kirjallisuutta

Borges, Jorge Luís: Haarautuvien polkujen puutarha. Esseitä, juttuja, tarinoita. (El informe de Brodie, 1970, El libro de arena, 1975.) Valinnut ja espanjan kielestä suomentanut Matti Rossi. WSOY 2001 (1969).

Eskelinen, Markku & Lehtola, Jyrki: Jälkisanat – Sianhoito-opas. WSOY 1987.

Kiiskinen, Jyrki: Suomies. Tammi 1994.

Lagercrantz, Olof: Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta. (Om konsten att läsa och skriva, 1985.) Suomentanut Timo Hämäläinen. WSOY 1986.

Paavolainen, Olavi: Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1932.

Santanen, Eino & Salmela, Aki (toim.): Liittolaiset. Nuoren Voiman Liitto 90 vuotta. WSOY 2011.