Jarkko Tontti: Vihreistä keilaajista
Teoksessa Viisastuminen sallittu. Esseitä. Kosmoskirjat 2016.
Lue myös: Tarkoituksista ja keinoista. Esseitä. Docendo 2022.
Kuuntele myös: Pekka Sauri Jarkko Tontti -podcastin vieraana 2.6.2021.
Lue myös: Se oli planeetan kokoinen virhe. Verkkouutiset 18.2.2021.
Tämä on vaikeaa. Politiikka on ihmisenä olemisen alue, jossa polttaa helposti näppinsä. Politiikassa saa sekä vihamiehiä että ystäviä ihan vain sitoutumalla johonkin puolueeseen, riippumatta siitä, mitä mieltä itse on asioista. Tunne edellä mennään, retorinen vetoaminen puolesta tai vastaan korvaa vähän väliä järjenkäytön ja tosiasiat.
Vilpittöminkin turmeltuu.
Ehkä minullekin kävi niin.
Olen elämäni aikana äänestänyt SDP:tä, kokoomusta, vihreitä ja RKP:tä. Aivan ensimmäisissä vaaleissani taisin äänestää silloin vielä toiminutta Liberaalista Kansanpuoluetta. Kuten moni sukupolvessani ja viiteryhmässäni, opiskeluvuosistani lähtien kannatin vihreitä, myöhemmin liityin jäseneksi ja aktivoiduin myös eri kansalaisjärjestöissä, esimerkiksi Amnestyssä, Setassa ja PENissä. Lopulta työskentelin politiikan ytimessä vihreän eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteerinä ja myöhemmin eduskuntasihteerinä.
Lapsuudestani kahdeksankymmentäluvulta muistan hämärästi tv-uutiset, joissa villapaitamies Ville Komsi lompsuttelee kumisaappaissa eduskuntaan. Vihreä liike oli 1980-luvulla sekalaisten ja toisiaan näykkivien vaihtoehtoliikkeiden verkosto, joka pikkuhiljaa ja poikkeuksellisen tuskallisesti järjestäytyi poliittiseksi puolueeksi. Välillä oli olemassa kilpailevia vihreitä puolueita. Rekisteröintiyrityksiä haittasi muun muassa se, että nimi ”Vihreät” oli jo käytössä Helsingin Ruusulankadun keilahallilla toimineella lasten keilaseuralla.
Kokemusteni perusteella nuorisolaisten kovaa koliseva ja itsetarkoituksellinen vapaa-ajan vietto on yhä vihreyden ydin ja tärkein syy sille, että puolue on olemassa.
Alusta alkaen keskinäinen riitely on ollut vihreiden vahvaa osaamisaluetta. Puolue syntyi linkolalaisten ekototalitaristien ja yleispuoluetta haluavien sisällissodan tuloksena. Sittemmin vastakkain ovat olleet muun muassa helsinkiläiset cityvihreät ja maakuntien väki, EU-kannattajat ja -vastustajat, naiset ja miehet, sinivihreät ja punavihreät, sekularistit ja seurakuntaihmiset. Omien huomioideni mukaan henkilöriidat ovat vihreissä poikkeuksellisen yleisiä. Poliitikon pahin vihollinen on samoista äänistä kilpaileva oman puolueen poliitikko.
1990-luvun ja vuosituhannen vaihteen arvoliberaalissa nosteessa vihreät edusti silmissäni uutta poliittista kulttuuria. Tuttavat yliopisto- ja kirjallisuuspiireissä ja niiden liepeillä olivat tärkeä vaikuttava tekijä. Jossain vaiheessa suurin osa ystävistäni taisi kannattaa vihreitä. Hyvin tuntemani tamperelaiset tutkijat ja kulttuurikynäilijät Ville Lähde ja Tere Vadén esimerkiksi edustivat silloin ja kaiketi yhä edustavat radikaalia ympäristöajattelua, joka haaveilee koko ihmiskunnan dramaattisesta elämäntapamuutoksesta. Ympäristökiivailu ei ole minuun koskaan vedonnut, kuten ei muukaan radikaali kohkaaminen. Se kääntyy aina itseään ja omia tavoitteitaan vastaan. Turkistarhaiskut sementoivat turkistarhauksen Suomessa vuosikymmeniksi eteenpäin, koska laittomuuksiin turvautuvat menettävät välittömästi suuren yleisön kannatuksen.
Mutta Zeitgeistia, epämääräistä ajanhenkeä on vaikea vastustaa, jollakin tavalla se vaikuttaa meihin kaikkiin. Enemmän kuin ympäristöradikalismista, innostuin liberaaleista vihreistä juristeista, esimerkiksi entisestä oikeusministeristä ja oikeuskanslerista Paavo Nikulasta, joka oli siirtynyt vihreisiin Liberaalisen Kansanpuolueen kadottua puoluekartalta. Toinen esikuvani oli ihmisoikeusjuristi Matti Wuori, asianajaja, joka toimi vihreiden sitoutumattomana edustajana Euroopan parlamentissa vuosina 1999–2004.
Nyt vuosia myöhemmin arkistoja penkoessani löysin viimeisen Wuorelta saamani sähköpostin jarkko.tontti@eduskunta.fi -sähköpostiosoitteeseen. Viestissä hän lupautui kirjoittamaan terrorismin vastaisesta sodasta ja sen ihmisoikeusvaikutuksista. Samalla Matti kirjoitti filosofiaharrastuksistaan: ”Olen viime aikoina lueskellut Paul Ricœuria …Heidegger ja Ricœur ovat harvinaisen relevantteja mielestäni juuri nyt.” Muutaman viikon kuluttua tuli tieto, että pitkään syöpää vastaan taistellut Matti Wuori oli menehtynyt.
Jälkeenpäin ajateltuna minun olisi pitänyt huomata se, että Wuori toimi vihreissä sitoutumattomana eikä puolueen jäsenenä.
Lopulta erosin vihreistä, kun huomasin, että puolue liukui yhä enemmän piraattipuolueen linjoille ja piraattipuolueesta siirtyi paljon ihmisiä vihreisiin. Se ei ollut ainoa syy, mutta eräänlainen havahtuminen tapahtui sen kautta. ”Suomukset putosivat silmiltäni”, kuten Mika Waltari asian on ilmaissut. Piraattiaatteen levitessä vihreissä puoluejohtoa myöten ymmärsin, että vihreät ei ole vakavasti otettava aikuisen ihmisen puolue. Se on nuorisoseura ja milloin mihinkin yksittäiseen asiaan keskittyvien opiskelija-aktivistien ja vaihtoehtoväen kokoontumisajot. Maltilliset poliitikot ovat puolueen sisällä jatkuvasti ongelmissa nuorten ja vanhempienkin intoilijoiden paineessa; puolueen toimijoissa on kiivailijoita niin paljon, että maltillisten on pakko miellyttää heitä. Tässä mielessä vihreät muistuttaa merkillisellä tavalla näennäistä vastakohtaansa perussuomalaisia, jossa rasistiset maahanmuuttokriitikot kärventävät ja kampittavat koko ajan maltillisempia toimijoita.
Huomasin myös sen, että suurimmalle osalle ihmisistä vihreillä ei ole tarjottavana mitään. Vihreiden maailma on yliopistokaupunkien etuoikeutetun akateemisen nuoren keskiluokan maailma, minkä myötä politiikan ytimessä on usein esimerkiksi rennon kaupunkikulttuurin puolustaminen. Joskus se ei tuntunut minusta ongelmalliselta, koska kuuluin ja kuulun vihreiden tyypilliseen kannattajakuntaan itsekin. Mutta nykyään ajattelen niin, että poliittisen puolueen pitää tarjota uskottava ja oikeudenmukainen kokonaisnäkemys yhteiskunnasta eikä rajoittua huudahtelemaan pop up -ravintoloiden ja tuulimyllyjen puolesta, niin kannatettavia asioita kuin ne ovatkin. Vastuullinen poliittinen puolue tarjoaa politiikkaa, joka ylittää ammattien, sukupuolten, sukupolvien, asuinpaikkojen ja yhteiskuntaluokkien rajat.
Entinen vihreä ja nykyinen SDP:n kansanedustaja Timo Harakka on tiivistänyt ongelman kirjassaan Viemärirotta: ”…tuskin mikään voima saa vihreitä työttömyyslähiön pubinnurkkaan, inhan alaluokan pariin, isojen tuoppien ja pienten haaveiden maailmaan.” Teos on suositeltavaa luettava jokaiselle, joka pitää vihreitä vakavasti otettavana puolueena. Harakka sai potkut Vihreän Langan päätoimittajan paikalta, koska paljasti Pekka Haaviston seksuaalisen suuntautumisen. ”Ihmiset eivät hyväksy homoja, tämmöinen ’leimaus’ vie kannatusta”, Osmo Soininvaara pauhasi Harakalle. Kyseessä ei ollut vuosi 1954 ja Suomenmaan päätoimittajuus, vaan vuosi 1994 ja Vihreä Lanka.
Oma arvioni on, että vähintään puolet vihreitä äänestävistä ihmisistä ei äänestäisi heitä enää koskaan, jos he olisivat nähneet sen, mitä minä näin vihreän eduskuntaryhmän työntekijänä ja vihreissä muutenkin. Ällistyttävän suuri osa vihreistä kärkipoliitikoista on sirkustirehtöörejä, joille maailmanpelastaminen ja kaiken näennäisesti hyvän ja kauniin puolustaminen on vain jalusta, koroke omalle esilläololle.
Useat vihreistä poliitikoista ajavat – ainakin näennäisesti – monia minulle tärkeitä asioita, mutta niin tekevät, onneksi, useiden muidenkin puolueiden poliitikot. Ympäristöpolitiikan suhteen vihreät on tehnyt tehtävänsä jo kauan sitten ja muuttunut tarpeettomaksi. Vastuullisen ympäristöpolitiikan tekijöitä löytyy perussuomalaisia lukuun ottamatta kaikista puolueista. Samoin heikoimmassa asemassa olevia puolustavaa hyvinvointivaltiota, sukupuolten tasa-arvoa, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ja yleensäkin ihmisoikeusmyönteistä, liberaalia arvomaailmaa edustavia toimijoita löytyy perussuomalaisia lukuun ottamatta jokaisesta puolueesta. Politiikkaa pitkään seuranneena olen myös huomannut, että useimmat vihreiden ajamista tavoitteista toteutuvat, jos ne yleensä toteutuvat, muiden puolueiden toimesta monin verroin todennäköisemmin. Esimerkiksi kokoomuksen Sirpa Pietikäinen ja Saara-Sofia Sirén, RKP:n Eva Biaudet sekä useat SDP:n poliitikot ovat saaneet paljon, paljon enemmän aikaan ympäristöpolitiikan ja ihmisoikeuksien suhteen kuin kaikki vihreät yhteensä. Kovin usein ääni vihreille on sama kuin äänestäisi tyhjää. Idealististen vaihtoehtoihmisten täyttämä puolue on maalannut itsensä nurkkaan monta monituista kertaa. Hyvät tarkoitukset eivät koskaan riitä.
Sekalaisena aktivistijoukkona vihreät on myös puolue, jota äänestämällä ei voi tietää, mitä saa, lottoamallakin on todennäköisempää toteuttaa toiveensa. Kaupunkivihreiden selän takana kuhisee vihreiden kepu- ja perussuomalaissiipi: maaseudun ruokanationalistit ja linkolalainen ekokilahtaneisto. He vähät välittävät tutkimustuloksista, jotka esimerkiksi kertovat, että kuljetukset ovat häviävän pieni osa elintarvikkeiden ympäristökuormituksesta. Vieraiden kulttuurien vaikutusta vimmalla torjuva lähiruokaväki ummistaa silmänsä ja korvansa kehitysmaiden hädältä. Protektionismi ja tukiaisilla ylläpidetty massiivinen kotimainen elintarviketuotanto varmistavat kehitysmaiden kurjuuden jatkumisen. Reilun pelin globaali elintarvikekauppa olisi parasta kehitysapua, josta hyötyisivät kaikki.
Vihreän eduskuntaryhmän tämänhetkinen puheenjohtaja Outi Alanko-Kahiluoto on stereotyyppinen esimerkki punavihreästä kiivailijasta. Outin arvomaailma sijaitsee jossain vasemmistoliiton vasemman laidan ja SKP:n oikean laidan välimaastossa. Outi tykkää vihata ja vastustaa, etenkin ”oikeistoa”, mitä se sitten tarkoittaakin. Kompromissi ja kuunteleminen eivät ole Outin ominta alaa. Vuonna 2015 eduskuntaan nousi vihreiden listalta helsinkiläinen kauppatieteiden maisteri Antero Vartia, jonka tekemisiä on mahdotonta erottaa kokoomuksen kaupunkilaisen, vihertävän liberaalilaidan politiikasta. ”Golfia, samppanjaa, julkkiskavereita”, kuten Helsingin Sanomat Vartian määritteli. Outi ja Antero on valittu samasta vaalipiiristä, samalta listalta. Tämä tarkoittaa vaalijärjestelmässämme sitä, että jonain päivänä voi käydä niin, että Outia äänestänyt varmistaakin vain sen, että Antero tulee valituksi. Molemmat heistä joutuvat olemaan äänestäjilleen epärehellisiä sen suhteen, mitä vihreiden politiikka todella on.
Siirtyminen liikkuvaksi, eri puolueiden viekoiteltavissa olevaksi äänestäjäksi on palkitsevaa. Ajattelun ala laajenee, kun ei tarvitse lähtökohtaisesti puolustella mitään puoluetta tai aatesuuntaa. Tämä ei sulje pois sitä, että voisin vielä joskus sitoutua johonkin poliittiseen puolueeseen. Se on lopulta, sittenkin ja kaikesta huolimatta, paras keino vaikuttaa yhteiskuntaan ainakin pintatasolla.
Vähän väliä huomaan, että politiikka yhtä aikaa vetää minua magneettimaisesti puoleensa ja toisaalta toistuvasti turhaudun politiikkaan välttämättä liittyvään monimutkaisten asioiden yksinkertaistamiseen.
Kuluneiden vuosien aikana olen oppinut kaksi asiaa politiikasta. Ensinnäkin, erot puolueiden sisällä ovat tärkeämpiä kuin erot puolueiden välillä. Toiseksi, politiikassa miten on aina tärkeämpi kysymys kuin mitä.
Molemmat näistä huomioista saivat minut lopulta eroamaan vihreistä.
Keinot vaikuttavat päämääriin. Puolue, jossa esimerkiksi duunarimiehellä ei ole käytännössä mitään sijaa, ei tule koskaan olemaan vakavasti otettava poliittinen liike. Intomielisten maailmanparantajien miehittämän puolueen sisäinen dynamiikka sulkee ulos tai marginaaliin kaikki, jotka eivät ole tarpeeksi puhdasoppisia. Kyse on tyylivalinnoista ja identiteetistä; siitä, mitä ihminen syö, minkälaista musiikkia hän kuuntelee ja miten hän pukeutuu. Nämä ovat keskeisiä ominaisuuksia vihreissä pärjäämisen kannalta, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin. Keski-ikäisistä miehistä vihreissä saa ja melkeinpä pitää laukoa halventavia yleistyksiä. Itse en lihaa syö, mutta vihreiden sisällä toistuva kiukuttelu esimerkiksi siitä, että puoluekokouksessa oli joskus tarjolla liharuokaa, takaa vihreiden pysymisen fanaatikkojen marginaaliliikkeenä. Toisinaan kuultu vertaus uskonlahkoon ei ole kaukaa haettu. Puolueen ydinkannattajat ja puolueaktiivit koostuvat 20–30-vuotiaista yliopisto-opiskelijoista, joille puolueessa toimiminen on oman identiteetin rakentamista ja tavallisista ihmisistä, rahvaasta, erottautumista. Tämä on, surullista kyllä, vihreiden yksi kantavia voimia. Kun kuuntelin aikani Kallion Rytmibaarissa ja vihreiden puoluekokouksissa vihreiden kellokkaiden keskusteluja, en ollut enää yhtään yllättynyt perussuomalaisten vuosien 2011 ja 2015 vaalimenestyksistä. Sitä saa mitä tilaa. Vihreissä toimiessani huomasin, että niin sanottujen tavallisten ihmisten ylimielinen ja ironinen väheksyminen on monen vihreän toimijan tietoinen tai tiedostamaton elämänpoliittinen perussuuntautuminen. Toki useimmat heistä tulevat järkiinsä, kunhan kasvavat aikuisiksi. Silloin he yleensä siirtyvät kannattamaan muita puolueita. Tilastot ovat vihreille karuja, nuoret ja opiskelijat tukevat, mutta aikuistuttuaan useimmat hylkäävät vihreät.
Vihreiden sisällä tapahtui muutama vuosi sitten ratkaiseva voimasuhteiden muutos. Piraattiaatetta myötäilevät tekijänoikeuksien ideologiset vastustajat pääsivät voitolle, kun Ville Niinistö valittiin puolueen puheenjohtajaksi. Suuri osa luovaa luokkaa ei ole tätä huomannut. Heille tuntuu riittävän se, että Outi Alanko-Kahiluoto sanoo silloin tällöin painavasti sanan ’taide’. Muutama kirjallisuusaiheinen twiitti entisiltä aktiivipoliitikoilta kuten Rosa Meriläiseltä, Johanna Sumuvuorelta tai Anni Sinnemäeltä tuntuu riittävän kirjailijoille syyksi äänestää vihreitä. Entisenä vihreänä ja puolueen toimintaa sisältäpäin vuosia seuranneena tulen näistä peittelyoperaatioista yksinomaan vihaiseksi, tai ehkä pikemminkin surulliseksi. Ne ovat epärehellistä mielikuvapolitiikkaa, joka kätkee sen, mitä vihreät oikeasti tekevät.
Etenkin perussuomalaiset vertaavat vihreitä usein tarkoitushakuisesti taistolaisiin eli edesmenneen SKDL:n jyrkkään siipeen. Useimmiten se on perustelematonta mustamaalaamista. Mutta ei aina eikä kokonaan. Tätä kirjoittaessani vuonna 2016 viimeinen eduskunnasta löytyvä ex-taistolainen on vihreiden Satu Hassi. Vihreissä aktiiveissa ja taustavaikuttajissa on myös paljon taistolaisten lapsia, Rosa Meriläinen ja Anni Sinnemäki ovat tunnetuimmat, mutta eivät suinkaan ainoat esimerkit. Vanhempiinsa verrattuina he ovat monessa asiassa tulleet järkiinsä, mutta tuntevat usein niin sanottua lukkarin rakkautta äärivasemmistoa kohtana. Se tarkoittaa eräänlaista lähtökohtaista ei–ei-asennetta. Kuinka moni vielä muistaa, että vihreät ei alun perin tukenut edes Suomen jäsenyyttä Euroopan unionin edeltäjässä EY:ssä? Puolue melkein hajosi tähän kysymykseen. Vielä kiivaammin EY-jäsenyyttä vastustivat monet vasemmistoliittolaiset. Tämä ei ole estänyt vihreitä ja vasemmistoliittolaisia myöhemmin huutamasta ääni käheänä eurooppalaisen solidaarisuuden perään. Vihreiden historiallisessa ytimessä on protesti, mikä tarkoittaa ”vallanpitäjien” vastustamista riippumatta siitä, mitä ”vallanpitäjät” tekevät. Siinä mielessä vihreät kuuluvat samaan joukkoon kuin vasemmistoliitto ja perussuomalaiset. Suuri osa näiden puolueiden tekemisistä ei kestä perusteellista älyllistä tarkastelua, vaan on pelkkää omalle tosiuskovaisten kannattajakunnalle suunnattua lietsontaa. Vastuunkantajiksi vähääkään vaikeammissa poliittisissa kysymyksissä näistä puolueista ei ole.
Entä kuinka moni vielä muistaa VR:n räkäiset makasiinit, joiden paikalla on nykyään Musiikkitalo ja Helsingin yhdeksi uudeksi keskustaksi muotoutunut Kansalaistori? Pian alueelle nousee uusi keskustakirjasto. Jokaisen Musiikkitalossa, Kansalaistorilla ja tulevassa keskustakirjastossa vierailevan kulttuurin ystävän on hyvä muistaa, että jos ei–ei-puolue vihreät olisi saanut tahtonsa läpi, niitä ei olisi olemassa, vaan pääkaupungin keskeisellä paikalla retkottaisivat yhä VR:n makasiinit. Musiikkia, kirjallisuutta ja Kansalaistoria tärkeämpää on toki se, että piskuinen aktivistiporukka voi rauhassa bilettää makasiineilla. Makasiinipolitikoinnilla julkisuuteen nousi useita yhä politiikassa vaikuttavia vihreitä, esimerkiksi kulttuurin puolustajana mielellään esiintyvä Tuomas Rantanen.
Vihreiden poliittisen retoriikan ytimessä oli vuosikymmenten ajan poliittisten virkanimitysten vastustaminen. Kuinka paljon asiantuntemusta ja lahjakkuutta niiden takia hukkaantuukaan! Kunnes vuonna 2014 Anni Sinnemäki junailtiin Helsingin kaupunkisuunnittelusta vastaavaksi apulaiskaupunginjohtajaksi poliittisella sopiva ohittaa pätevän -lehmänkaupalla. Toisin kuin vastaehdokkaalla, Sinnemäellä ei ollut virkaan liittyvää kokemusta, koulutuksesta puhumattakaan. Operaation toisen osapuolen, kokoomuksen, edustaja kommentoi asiaa sanomalla vain: ”Hakijoiden pätevyyden arviointi on vihreän valtuustoryhmän tehtävä.” Niinpä.
Muistikuva 2000-luvun alkuvuosilta. Olin Helsingin vihreiden edustaja opetuslautakunnassa. Tilanne oli hankala. Kaupungin rahat olivat lopussa, ja oli pakko säästää yhdistämällä kouluja. Säästetään mieluummin seinistä eikä irtisanomisilla, ajattelimme lautakunnassa, mutta silti tarjolla oli vain ikäviä vaihtoehtoja. Julkisuudessa vihreät kauhistelevat nimbyilyä, not in my backyard -ilmiötä ja vastustavat asuma-alueiden eriarvoistumista. Kaikki se unohtui, ja yhtäkkiä sain vihreiltä poliitikoilta yhteydenottoja, joiden ainoa tavoite oli puolustaa oman kotikaupunginosan koulua. Nykyiselle apulaiskaupunginjohtaja Anni Sinnemäelle oli tärkeintä pelastaa hänelle henkilökohtaisesti tärkeä Aleksis Kiven peruskoulu. Viimeistään silloin ymmärsin, että vihreät eroavat muista puolueista vain siinä, että he kutsuvat kaverien suosimista ja korruptiota yhteisöllisyydeksi ja lähidemokratiaksi.
Iso osa vihreiden kannatuksesta johtuu siitä, että Suomesta puuttuu liberaalidemokraattinen puolue. Se pysyy puoluekartalla ainoastaan sen takia, että joka vuosi tulee äänestysikään uusi ikäluokka opiskelija-aktivisteja, pää täynnä maailman tyhjentävästi selittäviä teorioita, kovaa tarvetta protestoida sekä ryhmittyä karismaattisen johtajan taakse. He äänestävät vihreitä riippumatta siitä, mitä vihreät tekee, koska vihreät on määritelmän mukaan oikeassa.
Parhaimmillaan toki käy niin, että aatteen kirkkaus himmenee, kun se kohtaa maailman ja politiikan harmauden eli todellisuuden. Jos biosfääriä pelastamaan lähtenyt aktivisti tulee valituksi eduskuntaan, hän huomaa, että kansanedustajan arkea onkin käsitellä esimerkiksi hallituksen esitystä laiksi vaatimustenmukaisuuden arviointipalvelujen pätevyyden toteamisesta ja laista mittatekniikan keskuksesta annetun lain muuttamisesta (HE 140/2005 vp).
Yksi kulttuurimyönteinen vihreä, entinen kansanedustaja Kirsi Ojansuu-Kaunisto myönsi minulle taannoin suoraan, että koska vihreät on nuorten puolue, piraattiaatetta täytyy vain sietää.
Tämä ei lupaa hyvää taiteilijoille, kirjailijoille, luovien alojen tekijöille ja yrityksille.
Kirsiä kuunnellessani mieleeni välähti kohtaaminen Timo Soinin kanssa eduskunnan saunassa, muistaakseni vuonna 2005. Soini murahti löylynheiton lomassa, ettei hän oikeastaan Euroopan unionia vastusta, mutta koska äänestäjät vastustavat, hänen täytyy tehdä sen mukaista politiikkaa. Tyylipuhdas populistinen toteamus, kuten Timo Soinilta odottaakin. Vihreät sen sijaan profiloituu mielellään populismin vastaisena fiksujen ihmisten puolueena. Jostain syystä piraattiaatetta se ei tunnu koskevan, vaikka se on par excellence esimerkki populistisesta ideologiasta.
Suuri osa toimittajista, kirjailijoista, kääntäjistä, muusikoista, näyttelijöistä, tutkijoista, eri alojen taiteilijoista ja kulttuurialoilla työskentelevistä äänestää vihreitä. Suuri osa heistä ei tiedä, mitä vihreät oikeasti tekee, vaan äänestää epämääräisen lifestyle-mielikuvan perusteella. Loppupeleissä kyse on äänestäjien kuluttajansuojasta. Kuinka moni vihreitä äänestävä luovan alan duunari tai yrittäjä tietää esimerkiksi sen, että Ruotsin ja Saksan piraattipuolueiden MEPit ovat olleet vihreän europarlamenttiryhmän jäseniä? Myöskään vuosikausia Euroopan parlamentissa toimineet Satu Hassi ja Heidi Hautala eivät todellakaan ole olleet luovan luokan asialla Brysselissä. Pitkään vaikenin siitä, koska Satu ja Heidi olivat ystäviäni. Tosiasia kuitenkin on, että esimerkiksi kirjailija Satu Hassi ei ole koskaan puolustanut kirjailijoiden ja muiden luovan työn tekijöiden oikeuksia kunnolla, vaan on toistuvasti mennyt vihreän virran mukana eli käytännössä myötäillyt piraattiaktivistien linjauksia. Vielä enemmän tämä pätee Heidi Hautalaan. Muistan hyvin, kuinka Heidi hehkutti minulle, että Ruotsin piraattipuolueen euroedustaja on aivan mahdottoman viehättävä herrasmies. Varmaan olikin. Mutta hänen koko poliittisen toimintansa ydin, kuten useiden vihreidenkin, oli ja on luovan työn tekijöiden aseman huonontaminen tekijänoikeuksien suojaa murentamalla.
Tätä kirjoittaessani Euroopan parlamentti on äskettäin käsitellyt Saksan piraattipuolueen euroedustajan Julia Redan mietinnön tekijänoikeuksien uudistamisesta (eli käytännössä alasajosta). Se on lähtölaukaus Euroopan komission tekijänoikeuksien uudistamispaketille, jonka merkittävyyttä ei voi yliarvioida. Ilman vihreitä – joiden europarlamenttiryhmään Reda kuuluu ja joista moni on hänen linjoillaan – yksittäisellä saksalaisella piraatilla ei olisi mitään mahdollisuuksia vaikuttaa parlamentin työskentelyyn. Keväällä 2015 Guardianissa uutisoitiin useiden brittikirjailijoiden reaktiosta Britannian vihreiden tekijänoikeuskantoihin. Suomen vihreiden linjaukset ovat hyvin samanlaisia. Kirjailija Philip Pullman esimerkiksi piti vihreää tekijänoikeuspolitiikkaa ykskantaan typeränä. ”The Green Party attitude to copyright is daft.”
Julia Redan tekemisiä tai Philip Pullmanin kannanottoa ei huomioitu Suomen mediassa. Muualla niistä kyllä uutisoitiin. On niin helppoa pitää yllä laiskaa stereotypiaa, jonka mukaan pölhöt perussuomalaiset vihaavat taidetta ja vihreät ja vasemmistoliitto ovat tässäkin perussuomalaisten vastakohta, kaiken hyvän ja kauniin puolella.
Vuonna 2012 tehdyn kyselyn mukaan vihreät on toimittajien keskuudessa ylivoimaisesti suosituin puolue. Kun vihreät nousi valtakunnanpolitiikkaan 1980-luvulla, Osmo Soininvaaran kaverin väsäämä etusivun uutinen Iltalehteen ”gallup-yllätyksestä” juuri ennen eduskuntavaaleja 1983 oli monessa mielessä ratkaiseva. Mielipidetutkimus oli epäluotettava ja kyseenlaisesti tehty, mutta mitäpä pienistä.
Vihreät on tällä hetkellä luovien alojen tekijöiden ja yritysten kannalta kaikkein huonoin puolue. Siitä huolimatta tätä kirjoittaessani punavihreä media- ja kulttuuriväki lietsoo itseään koko ajan yltyvään vihaan keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten muodostamaa hallitusta vastaan. Se ei ole minunkaan suosikkihallitukseni, mutta jokaisen taiteilijan ja luovan alan duunarin ja yrittäjän on syytä olla kiitollinen siitä, että vihreät tai vasemmistoliitto eivät juuri nyt ole hallituksessa.
Miksikö? Siksi, että parhaillaan Euroopan unionissa on käynnissä laajamittainen tekijänoikeuksien uudistaminen. Sekä vihreiden ja vasemmistoliiton piirissä on niin paljon tekijänoikeuksien ideologisia vastustajia, että nämä puolueet eivät olisi missään olosuhteissa täysimääräisesti puolustaneet luovan työn tekijöiden näkökulmaa uudistuksessa. Kyseessä ovat monikymmenkertaisesti merkittävämmät ja kauaskantoisemmat asiat kuin yksittäiset säästöt ja leikkaukset, joista kotimaan päivänpolitiikassa keskustellaan.
On myös yleisempiä talouteen liittyviä syitä, miksi luovan luokan ei kannattaisi äänestää vihreitä tai vasemmistoliittoa. Vakaa valtiontalous on sekä köyhän että taiteilijan paras ystävä. Punavihreän talouspolitiikan mukaan sen sijaan mistään ei saa säästää, ei, vaikka rahat olisivat lopussa. Lisää velkaa vaan. Joku, käytännössä meidän lapsemme, maksaa velat sitten joskus. Tämä on housuihin pissaamista pakkasella. Maltillisen vasemmiston eli SDP:n epäkiitolliseksi tehtäväksi on toistuvasti jäänyt tehdä vastuullista politiikkaa, myöntää taloudelliset tosiasiat ja puolustaa hyvinvointivaltiota samaan aikaan niin hyvin kuin se on mahdollista.
Vuonna 2014 valtavan suuri joukko punavihreimmistöä asettui Järkeä tekijänoikeuslakiin -kansalaisaloitteen taakse. Oras Tynkkynen oli yksi aloitetta alusta loppuun asti tukeneista vihreistä, samoin 1970-luvulta 2000-luvulle aikakoneella saapuneet äärivasemmistonuoret Li Andersson ja Dan Koivulaakso.
Poliittiset äärilaidat muistuttavat ällistyttävällä tavalla toisiaan. Se kristallisoitui kansalaisaloitteen lähetekeskustelussa eduskunnassa, kun Oras Tynkkynen ja äärioikeistojärjestö Suomen Sisun puheenjohtaja, perussuomalaisten Olli Immonen ylistivät kilpaa aloitetta. Kun aloitteesta äänestettiin, kokoomuslainen talouslibertaristi Elina Lepomäki teki siitä hivenen viilatun version, oman lakialoitteensa, jota useiden vihreiden ja perussuomalaisten lisäksi kannatti muun muassa tamperelainen vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula. Kontula oli vähän aikaa aikaisemmin pudottanut eduskunnasta vasemmistoliiton pitkäaikaisen edustajan, nykyisen Taiteen edistämiskeskuksen johtajan Minna Sirnön. Muutos on taiteilijoiden ja luovien alojen tekijöiden kannalta melkoinen. Pirkanmaalta ei vihreiden ja vasemmiston riveistä enää kulttuurin puolustajia löydy.
Entisenä vihreänä olen tiennyt aina, että esimerkiksi Oras Tynkkynen, Olli-Poika Parviainen, Heidi Hautala, Ville Niinistö, Osmo Soininvaara, Jyrki Kasvi ja monet, monet muut ovat sympatisoineet piraatti-ideologiaa koko poliittisen uransa ajan. Toisin kuin piraattipuolueen amatöörit, he ovat ammattipoliitikkoja, joka osaavat kätkeä tekemisensä maltillisen retoriikan taakse. Silti, kun oikeita päätöksiä on tehty, iso osa vihreistä on toistuvasti ajanut tekijänoikeuksien heikentämistä. Näin tapahtui muun muassa vuonna 2005, kun vihreän eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteerinä seurasin ison tekijänoikeuslain muutospaketin käsittelyä eduskunnassa.
Tiedän pirkanmaalaisen kirjailijan, joka äänesti vuosikausia Oras Tynkkystä ja hänen jälkeensä Olli-Poika Parviaista. Tiedän turkulaisen kirjailijan, joka äänestää Ville Niinistöä. Hiljaiseksi vetää. Se on yhtä järkevää kuin se, että muslimimaahanmuuttaja äänestäisi Jussi Halla-ahoa.
Marraskuussa 2012 kansanedustaja Oras Tynkkynen kirjoitti kirjeen silloiselle ulkomaankauppaministeri Aleksander Stubbille ja toivoi ministerin korjaavan vakavan epäkohdan: kotimaista kirjallisuutta ei voi ostaa nettikirjakauppa Amazonista. Tynkkynen oli omien sanojensa mukaan edistämässä suomalaista kirjallisuutta.
Menin sanattomaksi.
Samaan aikaan nimittäin kaikki kirjallisuuden alan järjestöt Euroopassa vaativat EU-tason toimia, jotta Amazon saataisiin kuriin. Maailman suurin nettikirjakauppa Amazon on verokeitaiden kautta toimintaansa pyörittävä veronkiertäjä, joka pystyy myymään kirjoja ja muita tuotteita rehellisiä kauppiaita halvemmalla, koska se ei käytännössä maksanut pitkään aikaan veroja ollenkaan. Isossa-Britanniassa kerättiin 100 000 ihmisen adressi, jossa vaadittiin toimia koko kulttuurialaa näivettävän firman saamiseksi kuriin. Jokin aika sitten paljastui, että Amazon käytti uusnatseja vartijoina varastoillaan Saksassa. Ja tämän yrityksen etujen puolesta Oras Tynkkynen siis aktiivisesti lobbaa. Toinen vihreä piraatti, Jyrki Kasvi työskenteli pitkään päätoimisesti teknologiayritysten lobbarina Tietoyhteiskunnan kehittämiskeskus TIEKEssä.
Pitkään uskoin, että harmaan talouden vastustaminen on vihreille keskeinen tavoite, nykyään tiedän, että näin ei ole.
Jyrki Kasvi on monessa mielessä tiivistymä piraattiaatteesta. Hänen koko poliittinen uransa on perustunut tekijänoikeuksien vastaiseen demagogiaan. Kasvin puheenparteen kuuluu toistella uupumattomasti, kuinka ”ahneet levy-yhtiöt” ja ”mediafirmat” lobbaavat poliitikkoja ja junailevat haluamaansa tekijänoikeuslainsäädäntöä. Kuitenkin samaan aikaan ammattilobbari Kasvi ja useat muut vihreät täyttävät it-firmojen piraattipoikien toiveet kuuliaisesti, naamioiden tämän edunvalvonnan ”kuluttajien oikeuksien” ja ”netin avoimuuden” puolustamiseksi.
Kun työskentelin vihreässä eduskuntaryhmässä, yksi ryhmän varjelluista salaisuuksista oli se, ettei Jyrki Kasvi osannut itse päivittää nettisivujaan. Luit aivan oikein. Samaan aikaan hänestä luotiin kuvaa ainoana poliitikkona, joka ymmärsi Internetistä jotain. Mikään ei voisi olla kauempana todellisuudesta. Jyrki Kasvi on työpsykologiasta kauan, kauan sitten väitellyt entinen tutkija ja ammatiltaan lobbari. Hän osaa poliittisen retoriikan ja populistisen lietsonnan. Hänen puheenvuoronsa ovat myyntimiehen puheenvuoroja, joiden mukaan kaikki, ihan kaikki, uusi teknologia on määritelmän mukaan upea asia. Sävy on sama kuin 1970-luvulla, kun laitavasemmisto maalaili Suomen jäävän kapitalismin ulkomuseoksi, jos radikaalia muutosta ei heti toteuteta; vääjäämätön tulevaisuushan on ihan kohta täällä. Digiprofeetta Kasvin kanssa mistään asiasta eri mieltä olevat kuuluvat hänen mukaansa menneisyyteen, he ovat c-kasettien aikaan haikailevia luddiitteja. Jos profeetalta yrittää penätä analyyttisempia, yksityiskohtiin porautuvia pohdintoja teknologian kehityksestä ja sen vaikutuksista ja mahdollisuuksista, mitään ei kuulu.
Samaan aikaan eduskunnassa käsiteltiin tekijänoikeuslain muutospakettia. Toisin kuin nykyään, silloin vihreissä oli vielä vahvoja taide- ja kulttuurimyönteisiä poliitikkoja, kuten Irina Krohn. Yhdessä riitaisessa kokouksessa Irina muistutti muita siitä, mistä minäkin olen muistuttanut tässä ja edellisessä kirjoituksessa. Tekijänoikeusvastainen retoriikka palautuu lähes aina teknologiayritysten edunvalvonnaksi. Kokouksen jälkeen Oras Tynkkynen tiuskaisi minulle eduskunnan käytävällä: ”Irina on ärsyttävä.” Mitään muuta hän ei pystynyt sanomaan. Asiaperusteita ei voi löytää, jos niitä ei ole.
Kuten Effin digipopulistit, Oras Tynkkynenkin on usein vedonnut netin sananvapauteen tekijänoikeusvastaisissa puheenvuoroissaan. Tästä huolimatta kansanedustaja Tynkkynen harppoi kerran työhuoneeseeni ja pyysi juridisia neuvoja, jotta voisi puuttua netissä häneen kohdistuneeseen loukkaavaan materiaaliin. Kiukuttelevan kansanedustajan vaatimuksia muistellessani mieleeni tulee toinen hyvin samantyyppinen poliitikko, nimittäin Jussi Halla-aho. Hänkin esiintyy mielellään sananvapauden puolustajana. Ja on siinä ohessa tehtaillut kunnianloukkauskanteita häntä kritisoineita toimittajia vastaan.
Joulukuussa 2015 Oras Tynkkyselle ja toiselle vihreälle poliitikolle Jukka Relanderille myönnettiin Tietokirjailijat ry:n apurahat. Vain vähän aikaisemmin kumpikin heistä oli ollut tukemassa Järkeä tekijänoikeuslakiin -kansalaisaloitetta, joka olisi lopettanut tämänkin apurahajärjestelmän. Vuoden 2014 lopussa Ville Niinistö twiittasi Finlandia-palkinnon voittajasta, Jussi Valtosen romaanista He eivät tiedä mitä tekevät: ”Tämä. Aikalaisromaani #jussivaltonen #finlandia”. Vain muutama viikko aiemmin Niinistö oli äänestänyt eduskunnassa kansalaisaloitteeseen perustuvan lakialoitteen puolesta, joka olisi lakkauttanut kaikkien Finlandia-palkintojen rahoituksen.
Vihreissä vielä toimiessani ihmettelin Niinistölle, miksi niin moni vihreä sympatisoi piraatti-ideologiaa. Niinistö vastasi, että kirjailijoiden ja luovien alojen tekijöiden pitäisi keksiä ”vaihtoehtoisia ansaintamalleja”.
Piraattiaktivistien kansalaisaloitetta kannatti julkisesti myös vihreiden nykyinen varapuheenjohtaja Maria Ohisalo. Hän esiintyy julkisuudessa ”köyhyystutkijana”. Jotain logiikkaa tässä siis kuitenkin on. Ohisalo selvästikin haluaa lisää tutkittavaa, lisää köyhiä, mikä onkin seuraus siitä, että tekijänoikeuspolitiikassa suositaan globaaleja verokeidasyrityksiä luovan työn tekijöiden sijaan.
Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloitteen loppuäänestyksessä piraattilinjoilla oli lähes puolet vihreästä eduskuntaryhmästä – enemmän kuin missään muussa eduskuntaryhmässä. Esimerkiksi RKP:n kansanedustajista jokainen vastusti aloitetta. Ville Niinistön entinen erityisavustaja, kaupunginvaltuutettu Erkki Perälä oli yksi aktiivisimmista kansalaisaloitteen puolesta kampanjoinneista poliitikoista, samoin Helsingin vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtaja Otso Kivekäs. Tätä listaa voisi jatkaa pitkään.
Toistuvasti törmään siihen, että järki ja maltti eivät luovalle luokalle kelpaa, eivätkä kirjailijat ja muut taiteilijat viitsi perehtyä politiikkaan tai yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. He äänestävät tunne edellä, useimmiten vihreiden ja vasemmistoliiton kaltaisia puolueita. Vaikka olen uskonnoton, lausahduksessa God is in the details on suurta viisautta. Luova luokka sen sijaan ei seuraa sitä, mitä poliitikot oikeasti tekevät, vaan äänestää hattaraisten mielikuvien perusteella. Eduskuntavaalien 2015 yhteydessä eräs punavihreä toimittaja päivitti Twitterissä innostuneesti, että kenelläkään vihreällä miespoliitikolla ei näkynyt solmiota. Hienoa, se varmasti takaa viisaan politiikan.
Vihreät on yliopistoväen suosikkipuolue, myös muiden kuin humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden joukossa. Näissä tiedekunnissahan vihreät on nykyään melkeinpä ainoa sallittu vaihtoehto vasemmistoliiton lisäksi. Tilanne muistuttaa monessa mielessä yliopistojen 1930-lukua, jolloin niin sanottu sivistyneistö ryhmittyi Akateemisen Karjalaseuran riveihin, ja 1970-lukua, jolloin laitavasemmistolaisuudesta tuli normiratkaisu, jota ei tarvinnut perustella. Katseltuani aikani vihreiden toimintaa sisältäpäin ällistyin siitä, kuinka vahva asema yliopistolaisten suosimassa puolueessa on esoteerisilla opeilla ja vaihtoehtohoidoilla. Olin taannoin Helsingin vihreiden edustajana Helsingin työväenopiston johtokunnassa. Edeltäjäni, edesmennyt dosentti Tapani Hietaniemi oli käynyt pitkän kamppailun sitä vastaan, että työväenopistoissa tarjottiin julkisin varoin pseudotieteellisiä uskomushoitokursseja. Reiki-energiakurssien lisäksi niillä opittiin muun muassa ”kaukohoidon menetelmiä”, ”hoitamista läpi ajan ja paikan” sekä ”tulihoidon tekemistä”. Hietaniemen yrityksen ongelmaksi muodostui se, että eräs toinen vihreä poliitikko oli pääkaupunkiseudulla vaikuttavan astrologiyhdistyksen puheenjohtaja. Hän lähetti johtokunnalle valituskirjeen, jonka mukaan työväenopiston linjaukset haittaavat astrologien työtä ja toimeentuloa.
Vihreän liikkeen historialliseen ja yleiseurooppalaiseen perustaan ovat alkuajoista alkaen kuuluneet antroposofia, teosofia, vaihtoehtohoidot ja muu yleishenkisyys. Steinerilainen ideologia enemmän kuin ymmärtää uskomuksia henkiolentoihin ja rajatietoon. Steiner-koulujen kasvatteja vihreissä riittää ruuhkaksi asti. Heidi Hautalalle biodynaaminen hörhöily oli keskeinen osa vihreää elämäntapaa liikkeen alkuaikoina, kuten suurelle osalle vihreän alkuseurakunnan muistakin jäsenistä. Heidän perintönsä ja opetuslapsensa vaikuttavat puolueessa yhä.
Kun vihreät oli hallituksessa, kansanedustaja Oras Tynkkynen toimi valtioneuvoston ilmastopoliittisena asiantuntijana. Joku tietysti voisi olettaa, että tämänkaltaiseen tehtävään nimetyllä olisi vankka luonnontieteellinen koulutus, jolla arvioida ilmastokysymyksiä. Tai edes jotain luonnontieteellistä osaamista. Väärin. Tynkkynen on pätevöitynyt ilmastoasioihin Steiner-koulun lisäksi tekemällä tiedotusopin pro gradun, jossa tutkittiin lihavien representaatiota kotimaisissa ja yhdysvaltalaisissa tv-sarjoissa. Työkokemusta Tynkkysellä on vihreänä poliitikkona ja vihreissä kansalaisjärjestöissä toimimisesta. Niissä hän tuntuu omaksuneen politiikassa yleensäkin surullisen usein nähdyn asenteen tieteellisen tutkimukseen. Tutkimustulos nostetaan esiin, jos se tukee jo ennalta lukkoon lyötyjä omia poliittisia kantoja, muuten siitä vaietaan.
Hetkinen.
Pysähdytäänpä tuokioksi. Olenko liian ankara vihreille? Olen kuitenkin hyvin monesta asiasta samaa mieltä tässäkin kirjoituksessa moittimieni vihreiden kanssa.
Ei lasten, nuorten ja aikuistenkaan keilausharrastuksessa ole mitään pahaa, päinvastoin. Meluhaittoja toki tulee, mutta pääosin se on harmitonta. Jos olen rehellinen, vihreissä keilaajissa minulla oli hetkittäin erinomaisen mukavaa. Mikäpä sen mahtavampaa kuin esimerkiksi matkata samanmielisten, innosta hehkuvien nuorten ihmisten kanssa bussissa Euroopan vihreiden kokoukseen Latviaan; hyviä tyyppejä, hauskanpitoa ja nostetta, bussin takaosan korttiringissä oli kaikkein hilpeintä. Hetkittäin tosin muistan kiusaantumisen tunteen, kun Rosa Meriläisen ääni kesken hänen hoilaamansa taistolaislaulun nousi falsettiin. Tunsin aavistuksenomaisesti, että tässä joukossa en halua seisoa. En, vaikka laulettaisiin ironisesti. En, vaikka en itse laulanutkaan.
Tai se ikimuistoinen hetki, kun puoluekokouksessa sain Tapani Hietaniemen kanssa ujutettua vihreiden periaateohjelmaan sekularismin vaatimuksen ”Valtion erityissuhde kahteen uskonnolliseen yhdyskuntaan on lopetettava”, minkä YLE näyttävästi uutisoi. Se aiheutti vihreiden vaikutusvaltaisessa kirkollislaidassa lievää vakavampaa kammiovärinää. Seurakuntanuoritaustaiset vihreät kansanedustajat pitivät välittömästi oman tiedotustilaisuutensa, jossa he ilmoittivat, etteivät he tue periaateohjelman tätä kohtaa. Joku kysyi, mistä tietää, mitä kohtaa puolueen periaateohjelmasta puolueen poliitikot kannattavat ja mitä eivät. Vastausta ei tullut, koska sitä ei ole.
Eroaminen pitkästä suhteesta on tunnetusti tuskallista. Ehkä olen ollut ajattelematon ja sättinyt vihreitä erokipuilussani aivan liikaa. Ehkä minusta on tullut nariseva keski-ikäinen mies. Ehkä erotuskan oireilun sijaan pitäisi ottaa käyttöön kaikkein kuluneimmat lausahdukset, joilla eroa käsitellään.
”Me kasvoimme erilleen.” Kyllä.
”Olen iloinen hyvistä hetkistä, joita myös varmasti oli.” Kyllä.
Jotain tuttua tunnistan Timo Harakan Viemärirotan kirjoituksesta, jossa hän kertoo irtautumisestaan vihreistä: ”Olette aina osa minua. Toivon teille hyvää.”
Kyllä.
Nykyään huomaan arvostavani eniten maltillisia poliitikkoja maltillisissa puolueissa eli SDP:ssä, kokoomuksessa ja RKP:ssä. Protesti protestoimisen itsensä takia ei lopulta johda yhtään mihinkään. Pahimmallaan se johtaa vastareaktioon, kuten oikeistopopulismin nousu on osoittanut. Vihreät, kuten vasemmistoliittokin, on kovin usein omien tavoitteidensa pahin vihollinen.
Laitavasemmistoa ja laitaoikeistoa pidetään toistensa äärimmäisinä vastakohtina. Pikemminkin kyseessä on ympyrä, jossa ääripäät lopulta tulevat yhteen. 1920- ja 1930-luvuilla Saksassa niin kommunistina kuin kansallissosialistina pääsi inhoamaan kapitalismia, individualismia ja liberaalia parlamentaarista demokratiaa sekä tietysti vetoamaan kansan etuun. Tunnetuista historiallisista äärioikeistojohtajista esimerkiksi Joseph Goebbels ja Benito Mussolini olivat alun perin laitavasemmistolaisia. Kun seuraan nyt vuonna 2016 punavihreiden ystävieni ja tuttavieni kirjoittelua sosiaalisessa mediassa ja muualla, en voi välttyä ajatukselta, että heidän kiivautensa on oudolla tavalla samanlaista kuin heidän vastustajiensa, niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden kiivaus. Molemmat käyttävät populistista retoriikkaa, jossa koko ajan etsitään vihollista, jota voisi vihata ja sitä kautta rakentaa omakuvaa. Kumpikin sivuuttaa maltilliset kommentit kulloinkin kiistellystä asiasta kuin niitä ei olisi olemassa. Toistuvasti huomaan, että oikeisto- ja vasemmistopopulistien mielenmaisema on hyvin samanlainen. Samaan aikaan minun käy milteipä sääliksi maltillista vasemmistoa ja maltillista oikeistoa, joiden maine tahraantuu omien puolueiden liepeillä vaikuttavien kiihkoilijoiden takia.
2010-luku on politiikassa ollut paluuta sekä 1930-luvun ja 1970-luvun yhteiskunnallisiin vastakkainasetteluihin, surullista kyllä.
Toisaalta, nykyhetken dramaattisuus sumentaa helposti kokonaisnäkemyksen. Mieleeni tulee filosofi Hans-Georg Gadamerin tunnot 1930- ja 1940-luvun Saksasta. Liberaali intellektuelli ystävineen vetäytyi sisäisen maanpakoon ja toisteli mottoa Et illud transit, tämäkin menee ohi. Gadamer on Paul Ricœurin ohella tullut minulle 2010-luvun kiivailua seuratessani toistuvasti mieleen esimerkkinä siitä, ettei kirjallisen ihmisen todellakaan tarvitse olla joko oikeistolainen konservatiivi tai punavihreä vasemmistolainen. Sekä Gadamer että Ricœur joutuivat vasemmistoradikaalien hyökkäysten kohteiksi 1960- ja 1970-luvuilla, koska he kieltäytyivät ajan hengen mukaisesta barrikadivasemmistolaisuudesta.
Jotain samanlaista tuntuu olevan meneillään juuri nyt. Koko ajan kiihtyvä aggressiivinen maahanmuuttovastaisuus on johtanut yleiseen yhteiskunnallisen keskustelun kiihkoutumiseen. Iso joukko yleensä ja muuten älykkäitä ja lahjakkaita tutkijoita, toimittajia ja kirjailijoita on 2010-luvulla ajautunut politiikasta puhuessaan yhä vain kiivaampaan punavihreään puuskahteluun.
Kun vastustajasta tulee pakkomielle, muuttuu itse vastustajakseen.
Voin vain toivoa, että et illud transit pätee myös 2010-lukuun.
Kirjallisuutta
Cohen, Nick: What’s Left? How the Left Lost its Way. Harper Perennial 2007.
Harakka, Timo: Viemärirotta. Otava 1998.
Remes, Tanja & Sohlstén, Jemina (toim.): Edellä! Vihreä liitto 20 vuotta. Vihreä Sivistysliitto ry. 20007.
1 Comment
Lisää kokemuksistani vihreistä täällä