Olipas mukavaa. Olin maanantaina kirjallisuuspiirin vieraana. Jäsenet olivat lukeneet romaanin tarkkaan, tenttasivat ja kertoivat vaikutelmiaan. Parasta oli se, että kommentit tulivat ilman turhia häveliäisyyksiä. Sain kuulla ihan oikeita mielipiteitä, tykkäämisiä ja ei-tykkäämisiä. Ja lisäksi sain ja söin ison kasan voissa paistettuja silakoita.
Vakuutuin yhä enemmän siitä, että minulla ei ole tulkintamonopolia omiin teksteihini. Fiksut lukijat olivat löytäneet Luokkakokouksesta sellaista, mitä en ole tullut ajatelleeksikaan. Mitä mielenkiintoisinta.
Samalta tuntui viime huhtikuussa, kun olin yleisen kirjallisuustieteen laitoksen lyriikkapraktikumissa tutkimusobjektina, jonkinlaisena koe-eläimenä. Kurssilaiset ja kurssin vetäjä keksivät Vuosikirjasta kaikenlaista fiksua josta viisastuin isosti.
Tulee mieleen vanha totuuus, jonka mukaan minä en kirjoita, vaan kieli kirjoittaa minussa.
4 Comments
Tuttu tunne, varmaan sitä varten kirjoittaakin. Ei sitä koskaan tiedä mitä tuli tehtyä, tulkinnat tulevat yllätyksenä. Pahin oli minulle se, että viime vuonna luulin kirjoittaneeni hyvän kirjan, mutta lukijan mielesrä se olikin huono 🙂
Mutta se vasta olisi jotain, että kirjoittaisi omasta mielestään huonon kirjan ja lukijat olisivat aivan ihastuksissaan.
Hei Jarkko, mitä kirjoitat tällä hetkellä? Runokokoelmaa, proosaa, muuta?
Minulla on aina useampi teksti tekeillä. Runoa ja proosaa nytkin; toinen juttu sitten on se, mitä valmistuu ja milloin.