Välini elokuvataiteen kanssa ovat olleet kehnonlaiset. Toistuvia mediakohun aiheuttamia isoja odotuksia, jotka ovat päätyneet pettymykseen. Hetkittäin olin jo vakuuttunut, että suuren julkisuuden elokuvien paikka nykykulttuurissa on sama kuin tietokonepelien. Muutaman tunnin upottautuminen lumemaailmaan, jota seuraa tyhjyys.
Syytän elokuvaa muutamankin kirjan tai lukukokemuksen pilaamisesta. Näin taannoin Ian McEwanin romaanista Sovitus tehdyn kehutun elokuvan. Se oli pettymys, jonka myötä ei tullut tartuttua myöskään McEwanin kirjoihin. Jokin aika sitten kuitenkin luin hänen romaaninsa Lauantai. Parhautta. Luen sen myötä todennäköisesti kaikki McEwanin kirjat. Kehnon elokuvan takia kuitenkin hyljeksin hänen teoksiaan parikin vuotta. Juuri nyt olen loppusuoralla Sovituksen kanssa. En muista ennen lukeneeni näin hienovaraisen nerokasta ihmisen tunteiden kuvausta. Lukukokemus olisi muuten täydellinen, mutta tulin tietysti myös kateelliseksi.
Sovitus näyttäisi kuitenkin mahdolliselta. Siis minun ja elokuvien välillä. Hankin nimittäin äskettäin medialaiteviritelmän, jota kuulemma kutsutaan ’kotiteatteriksi’. Iso ruutu ja minulle tärkein eli hifi-tasoinen äänentoistojärjestelmä. Muutaman kokeilun jälkeen olen vaikuttunut. Coenin veljesten taannoinen Menetty maa (No Country for Old Men, 2007) jytisi äsken olohuoneeseen. Ehkä syynä olikin yksityisyyden puute, joka minua aina on vaivannut teattereissa.
2 Comments
Hello!
Pontsit täältäkin McEwanille. Psykologisen uskottavuuden illuusio on vahva. Herra tekee perusteelliset taustatyöt, kuten Lauantainkin loppukiitoksistakin käy ilmi.
Samat tunnelmat! Juuri pähkäilen että katsonko ollenkaan uutta Brighton Rock -filmatisointia. Tuntuu että kirjasta on muutettu niin paljon (aikakautta myöten) että onko kyseessä edes sama tarina enää. Leffaversioissa ärsyttävät myös muoviset ihmiset. Minun oli pakko ommella Atonement-pokkarille kangaskannet, kun kannessa pällisteli ykkösbarbie Keira Knightley.