Pressiklubi

Olin eilen YLE TV1:n Pressiklubissa vieraana. Aiheina muun muassa itsenäisyyspäivän juhlinta, natsit, alpakat ja kuplat. Palautetta on tullut paljon! Kiitos!

Katsottavissa täällä.

 

 

 

Kroatiasta, sananvapaudesta ja vähän jazzistakin

Osallistuin äsken Zagrebissa Kroatian PENin 90-vuotisjuhliin. Vuonna 1927 perustettu Kroatian PEN on melkein saman ikäinen kuin Suomen PEN, joka viettää ensi vuonna samaa juhlavuotta.

Tilaisuus sai melkoisesti huomiota paikallisessa mediassa, television pääuutisia myöten. Paikallisten lisäksi vieraiksi oli kutsuttu kirjailijoita eri puolilta maailmaa. Paljon kohtaamisia vanhojen PEN-ystävien kanssa.

Keskusteluissa sivuttiin useaan kertaan vuoden 1933 PEN-kongressia, joka järjestettiin Dubrovnikissa. Kongressi oli monessa mielessä historiallinen. Hitler oli juuri noussut valtaan Saksassa ja natsit olivat kaapanneet haltuunsa Saksan PENin. Se kieltäytyi tuomitsemasta Saksan kirjarovioita ja kirjailijoiden vainoamista. Kongressissa Saksan PEN myös yritti estää juutalaista kirjailijaa Ernst Tolleria puhumasta. Lopulta Saksan PEN irtautui PEN Internationalista ja Thomas Mann perusti Yhdysvaltoihin maanpaossa olevien saksalaiskirjailijoiden PEN-keskuksen.

PEN-kongressi Dubrovnikissa vuonna 1933

Olisi kiinnostavaa tietää osallistuiko kukaan suomalainen vuoden 1933 kongressiin. Viron Kätlin Kaldmaalta kuulin, että ainakin Viron PEN oli edustettuna.

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1993 Dubrovnikissa järjestettiin myös PEN-kongressi ja tilanne oli jälleen tulenarka. Jugoslavia oli hajonnut ja Kroatia oli sodassa. Kroatialaiset kirjailijat muistelivat, kuinka PEN oli pitkään Kroatian valtion turvallisuuspoliisin seurannassa ja vähän väliä PENin toimintaa myös häirittiin. Kansallismieliset aktivistit kokivat järjestön epäilyttäväksi.

Nykyään Kroatian PENin asema maassa on erinomainen ja se näkyy myös julkisessa ja yksityisessä tuessa. Zagrebin kaupunki on antanut järjestölle näyttävät toimitilat kaupungin keskustassa ja myös valtion kulttuuribudjetista tulee anteliasta tukea. Siitä huolimatta järjestö kommentoi ärhäkkäästi poliitikkojen tekemisiä, kuten kansalaisjärjestön pitääkin. En voi olla huomauttamatta, että Suomen PENin saama tuki on Kroatiaan verrattuna todella, todella vähäinen. Siis vaikka Suomi suurempi maa väkiluvultaan ja monin verroin rikkaampi. Ehkä myrskyisä historia on opettanut kroatialaiset arvostamaan ilmaisunvapautta ja kirjallisuutta enemmän kuin Suomessa.

Juhlat päättyivät erinomaisen päheään jazz-konserttiin Margaretska-kadun Boogie klubilla, hikinen tunnelma ja kiihkeää soitantaa!

Huomenna lennän Zagrebista Ateenaan, Suomen Kirjailijaliiton residenssiin. Ensi vuonna ilmestyvä romaani on jo hyvässä vaiheessa, mutta tekemistä riittää vielä.

 

 

Strasbourgista ja kirjallisuuspalkinnoista

Eilen jaettiin jälleen Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto. En harmikseni päässyt mukaan juhliin, koska olen Strasbourgissa. Kirjailijadelegaatiomme (Pajtim Statovci, Heikki Karjalainen ja Juha Itkonen) tapasi ison joukon europarlamentaarikkoja käynnissä olevan EU:n tekijänoikeusuudistuksen tiimoilta. Suomalaismepeistä mukana olivat muun muassa Henna Virkkunen, Miapetra Kumpula-Natri, Liisa Jaakonsaari ja Nils Torvalds. Hyviä keskusteluja!

Kirjakaupassa käydessäni huokaisin kateudesta. Jostain syystä lukeminen ja kirja-ala eivät Ranskassa ole sellaisissa vaikeuksissa kuin Suomessa. Quai des Brumes -kirjakaupassa oli tarjolla hyllymetreittäin myös vähälevikkistä kirjallisuutta kuten runoutta ja filosofiaa.

Samaan aikaan Suomessa on syystäkin huolestuttu nuorten lukuinnon romahtamisesta. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen asetti äskettäin kansallisen lukutaitofoorumin asiaa pohtimaan.

Aamiaisella päivän lehtiä lukiessani silmiini osui kirjallisuuspalkintouutinen. Ranskan suurin kirjallisuuspalkinto, Suomen Finlandiaa vastaava Concourt jaettiin jo muutama viikko sitten. Nyt julkistettiin koululaisten tai lukiolaisten Concourt-palkinto (Le Prix Goncourt des lycéens), jonka sai tänä vuonna Alice Zeniter teoksestaan L’Art de perdre. Kyseessä ei ole lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinto vaan yleinen kirjallisuuspalkinto, joka huomioidaan Ranskassa laajalti. Opetusministeriön suojissa jaetun palkinnon valintaprosessiin osallistuu tuhansia koululaisia eri puolilta maata. Oppilaat eivät ole pelkän hyvää tarkoittavan valistuksen kohteita, vaan vaikuttavat asiaan oikeasti. Oppilaitoksissa järjestetään tilaisuuksia, joissa ehdokkaista keskustellaan. Sen jälkeen oppilaat valitsevat edustajiaan alueellisiin kirjaraateihin, ja lopulta koko maan yhteiseen palkintoraatiin, jossa palkinnosta lopulta päätetään.

Mitä jos Suomeenkin perustettaisiin korkean profiilin kirjallisuuspalkinto, jonka koululaiset valitsisivat? Nykyäänhän tilanne on se, että melkein kaikissa kirjallisuuspalkinnoissa keski-ikäiset ihmiset valitsevat keski-ikäisen ihmisen kirjoittaman kirjan voittajaksi. Ei ehkä pidä ihmetellä, jos kirjat kiinnostavat lähinnä keski-ikäisiä ja sitä vanhempia ihmisiä.

 

Lyriikkaa linjoilla

Berliiniläinen Lyrikline.org on runoihmiselle yksi upeimmista tarjolla olevista verkkosivuistoista. Olen jo useamman kerran uppoutunut sinne tuntikausiksi vaeltelemaan. Lukumäärät tyrmäävät: tätä kirjoittaessani lokakuussa 2017 Lyriklinessa on luettavana yli kymmenentuhatta runoa. Runoilijoita yli tuhat kaksisataa, kieliä lähes kahdeksankymmentä.

Ja mikä tarkeintä, runot ovat myös kuunneltavissa alkukielellä, runoilijan itsensä lukemina. En osaa arawakia, mutta arawakiksi kirjoittavan Vito Apüshanan runojen kuuntelemisessa on silti oma viehätyksensä.

Joistakin runoista on myös tarjolla runovideoita. Hakutoimintojen avulla sivuilta saa esiin esimerkiksi muista kielistä suomennettua runoutta.

Itsekin sain äskettäin omia runojani Lyriklineen. Käännöksiä on mukana englanniksi, ranskaksi, saksaksi, puolaksi, venäjäksi, viroksi, italiaksi, romaniaksi, kroatiaksi, kreikaksi ja sloveniaksi.

Lviv

Vasta eilen kotiuduin Strasbourgista, missä olin kirjailijoiden tekijänoikeusjärjestö Sanaston delegaation mukana tapaamassa europarlamentaarikkoja. Euroopan unionissa on vireillä kirjallisuuden tekijöiden kannalta huolestuttava lainsäädäntöhanke, joka voi uhata kirjastojen lainauskorvauksia. Useat MEPit ymmärsivät kirjailijoiden huolet, onneksi asiaa ei ole vielä lopullisesti päätetty.

Matkalaukkua ei tarvinnut purkaa, koska saman tien lähden Ukrainaan, Lviviin, missä alkaa maanantaina PEN Internationalin 83. kongressi. Tämän vuoden teema on Reclaiming Truth in Times of Propaganda. Paikalle on saapumassa yli 200 kirjailijaa eri puolilta maailmaa, mukana esimerkiksi vuoden 2015 nobelisti Svetlana Aleksijevitš ja Suomessakin äskettäin käynyt Paul Auster.

Matkaluettavana minulla on tunnetun ihmisoikeusjuristin Philippe Sandsin kirja East West Street: On the Origins of Genocide and Crimes against Humanity. Sands on yksi kongressin juhlapuhujista ja myös English PENin aktiivinen jäsen. Palkittu teos on toisaalta kertomus siitä kuinka kansanmurha ja rikos ihmisyyttä aikanaan tulivat osaksi kansainvälistä oikeutta. Keskeisiä toimijoita olivat Lvivistä kotoisin olleet juristit Hersch Lauterpacht ja Rafael Lemkin.  Samalla kirja on Sandsin omaa sukuhistoriaa.  Hänen isoisänsä Leon Buchholz oli myös syntyjään Lvivistä, joka siihen aikaan tunnettin vielä nimellä Lemberg.

He kaikki joutuivat lähtemään kotikaupungistaan, jossa juutalaiset olivat ahtaalla jo paljon ennen vuotta 1941, jolloin saksalaiset valtasivat kaupungin. Miehitysaikana Lvivin lähes koko juutalaisväestö murhattiin, arviolta 100 000 ihmistä.

Lisäys 7. lokakuuta 2017. Suomen PENin sivuilla nyt luettavissa raportti kongressista.

 

Eduskunnan patsaat ja Aleksis Kivi

Raivaaja

Päivän uutinen on ollut kansanedustajien paluu remontoituun Eduskuntataloon. Peruskorjauksen yhteydessä entisöintiin myös kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen suunnittelemat istuntosalin patsaat Raivaaja, Henkinen työ, Tulevaisuus, Usko ja Sadonkorjaaja.

Kun patsaat ensimmäisen kerran asetettiin paikoilleen vuonna 1932, jotkut kansanedustajat paheksuivat niitä. Edustaja Vilho Kivioja vetosi muun ohessa Aleksis Kiveen ja Seitsemään veljekseen puheenvuorossaan, joka päättyi vaatimukseen patsaiden myymisestä ja rahojen käyttämisestä johonkin muuhun.

 

 

Valtiopäivät keskiviikkona 7. joulukuuta 1932

Tulo- ja menoarvio 1933

2 Pl. Luku 1.  Valtiopäiväkustannukset

 

Ed. K i v i o j a: Mutta ensimmäisestä kuva-arvoituksesta en millään ole onnistunut löytämään raivaajaa. Taiteilija on tehnyt, ”mitä on tahtonut”, jättämällä omin lupinsa pois mallissa olleen kuokan. Alaston mies etupuolta katsottuna, käsi otsalla, voi merkitä melkein mitä hyvänsä, esim. varasta, joka tähystelee, näkeekö kukaan, tai riihimiestä, joka on pirtissä saunannut ja nyt tähystelee, sattuisivatko kulkijat näkemään, jos nyt alasti juoksisi poikki maantien pirtistä tupaan. Mutta raivaajaa siinä ei voi keksiä. Sellaisen kuvaa Aleksis Kivi kertoessaan veljesten kaskenpoltosta Viertolaisen hyvittämiseksi näin: ”Huusi viimein Juhani korkealla äänellä: Housut kouraamme joka mies, ne kastakaamme lähteeseen ja niillä kuloa huhtokaamme! Tempasivat he päältänsä housut, upottivat ne helluvaan kylmään lähteeseen ja rupesivat ― ― ―

 

P u h e m i e s koputtaa: Minun täytyy kehoittaa puhujaa palaamaan asiaan.

 

P u h u j a: Tämä on asiaa.

 

P u h e m i e s: Kehoitan ottamaan huomioon, mitä puhemies on sanonut.

 

(Vasemmalta: Ei ole budjettia!)

 

P u h u j a: Tämä on budjetissa. Minun täytyy saada perustella sitä ehdotusta, johon minä tulen. Monen muun on annettu perustella asiaansa; se on merkillistä, etten minä saa sitä tehdä.

Minä teen lopuksi sen ehdotuksen, että näiden kuvien lisäksi ei tänne mitään laiteta, vaan että nämä myydään ja ne rahat käytetään toisella tavalla. Mutta minä haluan tästä asiasta puhua, minkälainen raivaaja on taiteilijan kuvaamana. Kivi lopettaa sen kuvauksensa, että he ”mustina kuin murjaanit ja uiskennellen hiessä kaatuivat voimattomina alas maahan puuskuttaen ― ― ―

 

P u h e m i e s: Tämä ei mielestäni kuulu asiaan. (Eduskunnasta: Ei ollenkaan!)

 

P u h u j a: Ja tässä kuvassa ei ole puuskuttamisesta mitään jälkeä. Siinä ei voi raivaajaa kukaan tuntea

Kesän luvut

Robert Musil 1900

Jälleen kerran huomaan kirjoittavani blogausta PEN-kokouksen jälkeen, ensin hotellin aulassa ja nyt lentokentällä. Ruotsin PENin vieraana Malmössä kuuntelin muun muassa vuoden 2003 rauhannobelistia Shirin Ebadia. Tilaisuuden toinen järjestäjä oli Liu Xiaobon aikanaan perustama Independent Chinese PEN ja tapaamisessa oli paikalla paljon kiinalaisia kirjailijoita. Suuri osa heistä asuu muualla kuin Kiinassa, joka onkin maailman synkimpiä kolkkia sananvapauden kannalta. Moni kiinalaiskirjailija pelkää, että heidän sähköpostejaan ja muuta verkkoliikennettään seurataan. Aihe on ajankohtainen myös Suomessa, jossa tiedustelulainsäädäntöä ollaan uudistamassa. Kirjoitin aiheesta Suomen PENin sivuille.

Mutta palataan muutama kuukausi ajassa taaksepäin. Kesäisin on tapana lukea, mutta minun kesäni meni, jälleen kerran, kirjoittamisen parissa. Jotain kuitenkin ehdin. Loppukevät ja alkukesä kuluivat Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia -teoksen merkeissä. Siinä olikin pureksimista. Lopputuloksena Parnassossa 4/2017 julkaistu essee Maa vailla ominaisuuksia. Luettavissa myös täällä.

Musilista toivuttuani ahmin Hilary Mantelin novellikokoelman Margaret Thatcherin salamurha (Suom. Kaisa Sivenius). Väkevä suositus. Tarkemmin täällä.

Mitä muuta? Elokuvateattereissa kesällä pyörineen Valerian-elokuvan innoittamana kaivoin arkistoistani vanhat Valerian-sarjakuvani. Ah, nostalgiaa. Suuri osa tieteis- ja fantasiaviihteestä on perusluonteeltaan pateettista. Hyvät vastaan pahat eikä harmaata aluetta ole, tiedättehän. Valerianissa minua on aina viehättänyt sen vieno ja hienovarainen huumori ja monisyinen maailmankuva. Elokuvassa huumoria on kyllä vähemmän kuin Pierre Christin’n käsikirjoittamissa ja Jean-Claude Mézières’n piirtämissä sarjakuvissa.

Vessaharjoista ja klassikkosuojasta

Päivän uutisen mukaan Väinö Linnan perikunta ei tue Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas -elokuvan tuotelanseerauksia, esimerkiksi wc-harjoja. Perikunnan mukaan Väinö Linna itsekään ei olisi moisia hyväksynyt.

Paheksunnan, puuskahtelun ja someräkätyksen lisäksi asiaa voi tuumia myös juridisesti. Tekijänoikeuslain 53 § käsittelee niin sanottua klassikkosuojaa. Sen mukaan

”Jos kirjallisen tai taiteellisen teoksen suhteen tekijän kuoltua menetellään julkisesti sivistyksellisiä etuja loukkaavalla tavalla, on asetuksella määrättävällä viranomaisella valta, vaikka tekijänoikeus on lakannut tai sitä ei ole ollut, kieltää sellainen menettely.”

Voitaisiinko Tuntematon sotilas -vessaharjat kieltää tällä perusteella? Kyseessä on elokuvaan, ei kirjaan liittyvät oheistuotteet. Ne on ilmeisesti laillisesti lisensoituja eli oikeudet ovat siirtyneet perikunnalta sopimuksella. Onko wc-harjassa käyttäminen ”sivistyksellisiä etuja loukkaavaa”? Klassikkosuojapykälästä on hyvin vähän oikeuskäytäntöä. Ei ole juridisesti mahdotonta, että se soveltuisi Tuntematon sotilas -elokuvan oheistuotteisiin.  Lain valvonta kuuluu opetusministeriölle.

Yksi samankaltainen tapaus löytyy historiasta. Vuonna 1983 opetusministeriö tiettävästi pohti Akseli Gallen-Kallelan maalausten käyttöä keräilylautasten koristeaiheena. Lopulta ministeriö ei antanut 53 §:n tarkoittamaa kieltoa.

Itse suhtaudun epäillen kyseisen pykälän käyttämiseen ylipäätään. Suhtaudun epäluuloisesti kaikkiin muihinkin ilmaisunvapauden rajoituksiin. Myös mainonta nauttii sananvapauden suojaa.

 

 

 

Ultra Bra ja minä

Ultra Bra. Kuva Wikipedia Commons.

Se oli muistaakseni syksy 1994. Olin äskettäin palannut Edinburghista, missä olin ollut opiskelijavaihdossa. Siellä olin tutustunut musiikinopiskelija Olli Virtaperkoon, joka intoili barokkisellosta ja Frank Zappasta. Palattuamme Helsinkiin Olli kutsui minut ja muut suomalaiset Edinburghissa samaan aikaan opiskelleet jonkin uuden yhtyeen keikalle johonkin Kaisaniemen ravintolaan.

Siinä ne seisoivat rivissä lavalla, Olli ja joitain muita ihmisiä. Yleisöä oli kovin vähän, ehkä vähän enemmän kuin yhtyeessä oli jäseniä.

Nyt vuonna 2017 näen valokuvissa taas saman rivistön lavalla. Lavan edessä velloo tuhatpäinen fanijoukko. Tunnelma muistuttaa uskonnollisen tai poliittisen hurmosliikkeen tapahtumaa.

Ollin musiikista minua innostaa silti eniten hänen Ensemble Ambrosius -yhtyeensä ja yleensäkin barokkisellomusiikki. Vahva suositus.

Ai niin vielä. Muuttama vuosi sitten olimme Ollin kanssa Minna Lindgrenin vieraina radiossa keskustelemassa taidekritiikistä.

Mauno Koiviston taivaaseennousu

 

On kaiketi sattumaa, että äskettäin kuolleen presidentti Mauno Koiviston hautajaiset järjestetään helatorstaina. Mutta jotain osuvaa ja kohdallista siinä on. Kristityt viettävät helatorstaita Jeesuksen taivaaseennousun muistoksi. Kuten suuren osan uskontonsa sisällöstä, tämänkin perinteen kristityt omaksuivat muilta. Antiikin maailmassa taivaaseennouseminen oli yleistä. Vuonna 14 keisari Augustuksen hautajaisissa entinen preetori Numerius Atticus vannoi nähneensä keisarin hahmon nousseen hautaroviolta taivaaseen. Augustuksen leski Livia palkitsi miehen jälkeenpäin miljoonan sestertiuksen lahjalla.

Myös amiraali Nelson ja Napoleon nousivat tiettävästi taivaaseen.

Jean Auguste Dominique Ingres: L’apothéose de Napoléon Ier

Mauno Koiviston kuoleman jälkeen alkanut sentimentaalinen muistelu ja ylistyskirjoittelu sosiaalisessa ja ammattimediassa huipentuu tänään. Kymmenien tuhansien ihmisten odotetaan saapuvan seuraamaan hautajaissaattoa.

Jotain masentavaa tässä kaikessa on demokratian kannalta. En tarkoita sitä, ettenkö arvostaisi Koiviston tekoja presidenttinä. Hän teki virheitä, kuten me kaikki teemme, mutta myös paljon viisaita ratkaisuja.

Mutta yleisellä tasolla suhtautuminen presidentti-instituutioon aiheuttaa minussa nolouden tunteita. Hätkähdyttävän moni haikailee maan isää tai emoa, johtajaa, joka hoitaisi asiat kuntoon.

EU ja Euroopan parlamentti ovat jokaisen kansalaisen elämän kannalta kaikkein tärkeimpiä vallan käytön paikkoja, mutta ne saavat kaikkein vähiten julkisuutta ja Euroopan parlamentin vaalien äänestysprosentti on kaikkein alhaisin. Presidentti sen sijaan ei vaikuta kansalaisten elämän kannalta oikeastaan mihinkään, mutta saa kaikkein eniten julkisuutta ja äänestysaktiivisuus presidentinvaaleissa on kaikkein korkein.

Henkilöpalvontaa esiintyy politiikan kaikilla laidoilla. Jussi Halla-ahon seuraajat kutsuvat häntä ’mestariksi’. Muutama vuosi sitten presidenttiehdokas Pekka Haaviston ympärille syntyi samantyyppinen punavihreä hurmosliike. Kekkonen on arvostelun yläpuolella keskustassa ja Mannerheim kokoomuksessa.

Charles Heat: Apotheosis of Nelson

Suomen presidentti-instituutio on tsaristinen jäänne, josta pitäisi vihdoin päästä eroon. Mallia voisi ottaa esimerkiksi Saksasta, jossa on kyllä myös presidentti, mutta tällä ei ole kuin arvovaltaa. Onko tähän syynä se, että saksalaiset muistavat, mitä sokeasti ihailluista kansakunnan johtajista voi seurata? Parlamentaarinen demokratia toimii Saksassa muutenkin mallikkaasti. Suomessa sen sijaan on kummallinen sekamalli, joka on myös koko ajan altis vakavalle kriisille, jos pääministeri ja presidentti riitautuvat.

Keisari Antoninus Pius nousi taivaaseen vuonna 161