Kirjaamo

Kutsuivat Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjan Alumnijuhlaan. Sankka joukko kirjallisuuden rakastajia yhdessä tilassa. Kiitos järjestäjille, tilaisuuksien organisointi on uuvuttavaa ja välillä turhauttavaa puuhaa. On upeaa, että löytyy ihmisiä, jotka sitä tekevät. Niille, jotka eivät ole tästä oppilaitoksesta kuulleet: täällä lista kirjailijoista, jotka ovat sieltä saaneet oppia. Myönnän kernaasti, etten olisi ilman kirjoittajakoulutusta mitään julkaisukelpoista koskaan kirjoittanut.

Vappu tulee. Minulle on se on jostain syystä aina ollut vuoden tärkein juhla. Pimeän ja kylmän kuukaudet ovat vihdoin päättyneet. Tästä se alkaa.

Toukokuun 3. on kansainvälinen lehdistönvapauden päivä. Silloin lähden länteen, Espooseen Sellon kirjastoon.

Mitä muuta? Täällä kolumni tekijänoikeuksista ja sananvapaudesta, aihe joka nykyään kuumentaa kovasti tunteita, olen huomannut.

Henriikka Tavi, Sergei Zavjalov, Jukka Mallinen, Kimmo Kallio

Osuuskunta Poesia julkaisi Sergei Zavjalovin runokokoelman Joulupaasto (suom. Jukka Mallinen). Kirjaamo suosittelee. Castrénin seuran tiloissa Mariankadulla järjestettiin pienimuotoinen julkistamistilaisuus, josta juuri äsken kotiuduin. Tai tarkemmin sanottuna päädyin tänne Rytmi-baariin, jossa tätä kirjoitan.

Suomessakin asuneen Sergein tunnen vuosien takaa, hän on minunkin runojani kääntänyt venäjäksi. Vaikkei hän tarkkaan ottaen ole venäläinen vaan juuriltaan mordvalainen, jossakin mielessä kielisukua siis. Joulupaasto vaikuttaa mitä mielenkiintoisimmalta teokselta. Moniääninen teksti jota pitää kasassa teema, Leningradin piiritys toisessa maailmansodassa.

Tilaisuudessa Sergei luonnehti kirjaa aiheensa dekonstruktiona, monen puhujan kollaasina jostain, joka on liian hirvittävä ja käsittämätön, jotta siitä voisi puhua suoraan.

Jälkeenpäin kustantaja Poesian Kimmo Kallio esitti toiveen, että minäkin tämän myötä tulisin myötäsukaisemmaksi dekonstruktiolle, mitä se sitten tarkoittaakin. Hämmentävää. Onko minulla jälkistrukturalismin ja dekonstruktion vastustajan maine? Ehkä näin. Vastasin Kimmolle, että olen sen polun kulkenut jo kerran, loppuun sakka. Kun on pikarin tyhjentänyt viimeistä tippaa myöten seuraa yleensä laskuhumala ja suuntautuminen muualle. Talvella 2003 asuin Pariisissa ja kävin Jacques Derridan seminaarissa. Pahin dekonstruktio-huuma oli Jacquesinkin puheista jo silloin kadonnut. Sen sijaan puhuttiin kuolemasta. Eräs seminaarilainen kysyi syntymästä, eikö se ole unohtunut, kun niin moni nykyfilosofi keskittyy kuolemaan. Jacques meni hiljaiseksi eikä saanut aikaan kunnon vastausta. Siinä tiivistetysti minun teoreettisen ja kirjallisen työni perusta.  Tähän liittyen: kaksi vuotta sitten ilmestyi teos ‘Miten meistä tuli filosofian tohtoreita’, johon minäkin kirjoitin. Siitä ehkä selviää jotain suhteestani Derridaan ja filosofiaan yleensä. Luettavissa täältä.

Tommi Melender pohtii Antiaikalaisessa kirjoittamisajankohtaa ja tunnustautuu yökirjoittajaksi. Minä taasen olen aamun kirjoittaja. Kuten Erasmus Rotterdamilainen asian taannoin laittoi: “Aamu on muusain ystävä.”

Tarkennetaan. Kirjoittaminen on kuin aika, yksiselitteinen asia kun sitä ei mieti, mutta kun sitä ryhtyy pohtimaan tarkemmin on se selittämätöntä. Mitä oikeastaan tapahtuu kun ihminen kirjoittaa? Mistä sanat tulevat? Miksi juuri noin eikä vaikka näin?

Siksi kirjoittamisen paras hetki on lähellä unta. Sieltä se kumpuaa joka tapauksessa ja mitä lähempänä kirjoittaminen tapahtuu uneksimisesta, sitä paremmin se kulkee. Siinä mielessä yön ja aamun kirjoittajat ovat molemmat oikeassa.

Käytännöllisempi seikka on itsensä varjeleminen maailman helskeeltä. Tämä suosii aamua. Yritän päästä kirjoittamaan mahdollisimman pian heräämisestä. En lue lehteä, en avaa sähköpostia enkä varsinkaan sukella sosiaalisen median päättymättömään loiskeeseen. Uniani en muista, mutta jokin minussa ne muistaa vielä muutaman tunnin heräämisen jälkeen. Kunnes maailman pauhu hautaa kaiken alleen. Silloin on myöhäistä.

Tässä on viime vuoden tärkein kirja: Robert Levine: Free Ride (2011). Suosittelen kaikille, joita vähääkään kiinnostaa kirjallisuuden, musiikin, elokuvien ja journalismin  ja internetin suhde. Kyse on tekijänoikeuksista, vuosituhannen vedätyksestä jonka keskellä elämme.

Levinen kirja  kertoo sen, mitä tapahtuu todella. Piraattihenkiset tekijänoikeuskriitikot ovat viime vuosina hämmentävällä menestyksellä onnistuneet demonisoimaan kulttuurialan liiketoiminnan, on sitten kyse kirjojen tai musiikin kustantamisesta tai elokuvien tekemisestä. Se, mistä tekijänoikeuskriitikot vaikenevat on vastapuoli, joiden asiaa he oikeasti ajavat: teknologiateollisuus, Googlen kaltaiset jättifirmat sekä nettioperaattorit ovat jo vuosia lobanneet miljoonabudjeteilla tekijänoikeuksien heikentämiseksi niin Washingtonissa kuin Brysselissäkin.

Google has as much interest in free online media as General Motors does in cheap gasoline. That’s why the company spends millions of dollars lobbying to weaken copyright. (s.9)

Googlen rahat tulevat nettimainoksista. Näitä mainoksia se myy ympäri verkkoa, myös musiikkia, e-kirjoja ja elokuvia jakeleville piraattisivustoille. Samoin mainostuloilla pyörii Googlen omistama Youtube.  Nykyään, tekijöiden pitkän kamppailun tuloksena Google poistaa laittoman materiaalin Youtubesta, mutta vasta kun tekijä itse sitä vaatii. Laittomasti Youtubeen ladatut musiikkivideot ovat silti sivuston suosituinta materiaalia, koska kaikkia ei voida millään huomata ja aikaa niiden poistamiseen menee paljon. Virta on ehtymätön, siis piraattitavaran virta netissä ja sillä rahaa tahkoavan Googlen tulovirta.

Nettiin on muutamassa vuodessa syntynyt  valtava parasiittibisnes.  Yrityksiä, jotka hyötyvät kulttuurin tekijöiden työstä, mutta eivät millään lailla osallistu sisältöjen tekemiseen, on sitten kyse musiikista, journalismista tai vaikka elokuvista.

Musiikkipuhelimet, lukulaitteet ja muut vimputtimet ovat hyödyttömiä ilman musiikkia, elokuvia ja kirjoja. Mitä vaivattomammin ja halvemmalla sisällöt saa laitteisiin, sitä parempi laitevalmistajille. Tekijänoikeudet ovat tässä bisneksessä ikävä häiriötekijä. Nettioperaattorit myyvät piratismin harrastajille mielellään leveää kaistaa kovaan hintaan, mutta vastustavat otsasuonet tykyttäen kaikkea piratismin suitsintaa. Näin tekee myös suomalaisten nettioperaattoreiden etujärjestö FiCom. Tietysti, rahastahan tässä on kyse.

Levinen teos kertoo myös yksityiskohtaisesti kuinka teknologiayritykset rahoittavat tekijänoikeusvastaista tutkimusta tutkimuslaitoksissa sekä näennnäisiä “kansalaisjärjestöjä”, jotka kampanjoivat “kuluttajien oikeuksien” ja “sananvapauden” nimissä tekijöiden oikeuksia vastaan, käytännössä usein piratismia puolustellen.

Suomessa tarkoitushakuisia tutkimustuloksia tulee esimerkiksi Helsinki Institute for Information Technology:stä (HIIT), nimi kertoo kaiken oleellisen, jossa on työskennellyt esim. eräs ex-runoilija Jukka Kemppinen. Nettioperaattori TeliaSoneran tutkimussäätiö myönsi Kemppiselle 10 000 euron palkinnon vuona 2006.

Toinen teknologiateollisuuden äänitorvi on Ville Oksanen. Oksasen tausta on Effi-nimisessä näennäiskansalaisjärjestössä, joka kampanjoi äskettäin kulttuurin tekijöille kopiointilaitteista kerättävää hyvitysmaksua vastaan. Effin mukaan kyseessä ovat “kuluttajien oikeudet”. Tietokonekauppa Verkkokauppa.com rahoitti Effin hyvitysmaksuvastaisen seinämainoksen Forumin kauppakeskuksessa muutama kuukausi sitten. Niinpä niin.

Täällä Kirjaamon Kyproksen kirjeenvaihtaja, Limassol.

Kuten tätä blogia seuranneet muistavat, allekirjoittanut on rämpinyt lievää vakavammassa remonttikurimuksessa.

Epäonnisen keittiöremontin vihdoin valmistuttua päätin palkita itseni lomamatkalla. Ja mitä täällä Välimeren pohjukan saarella odottikaan. Remontti, tietysti. Laattamiehet iskuporakoneineen ja betonimyllyineen (klikkaa kuvaa!) paiskivat töitä parvekkeeni alapuolella. Mitä tähän enää sanoisi? Parempi etten mitään.

Mutta rakennanpa itsekin jotain, nimittäin aasinsillan, joka kumpuaa lomalukemistosta (kiitos korvatulpille). Klassisella maaperällä voi romujen (ks. toinen kuva) ihmettelyn lisäksi esimerkiksi lukea klassikkoja, kuten Platonin vähemmän tunnettua teosta Lait. Sieltä löytyi ikuisesti ajankohtainen katkelma. Lait-teoksessa keskustelun aiheena on mm. runouskilpailut, joita tuolloin järjestettiin, erityisesti niiden tuomarointi. Nimimerkki ‘ateenalainen’ lausuu näin:

“Sisilian ja Italian nykyinen laki jättää asian yleisön päätettäväksi ja ratkaisee voittajan käsiäänestyksellä, ja tällä se on pilannut runoilijat – nämä sepittävät teoksensa tuomarien alhaista makua silmällä pitäen, joten katsojat itse opettavat heitä – ja turmellut myös itse yleisön maun.” (suom. Marja Itkonen-Kaila).

Tuohon aikaan termi ‘runoilijat’ tarkoitti kaikkia kirjailijoita.

Kovin vähän tuntuu muuttuneen.

Platonin edustaman aristokraattisen eliitin kirjallisuuskäsitys asettuu vastustamaan kansanomaista suosiontavoittelua.

Vanha kunnon viihde vastaan taide -debatti siis, ikuinen kuin remontti.