Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuuspalkinto vuoden 2013 parhaalle proosateokselle myönnettiin Mika Rätön kirjalle Mysterius viisikulma-avain (Teos 2013). FT Teemu Ikonen kirjoitti kirjasta tarkkakatseisen esseen, joka oli myös palkintokalu, joten en puutu siihen enempää. Salaliittoteorioiden sammuttamiseksi alkuunsa todettakoon, että olen Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran jäsen ja olin mukana palkintoäänestyksessä.
Ehdokkaiden joukossa oli monta kiinnostavaa teosta. Yksi niistä oli Elmeri Vehkalan Eräitä harmillisia tarinoita (Nastamuumio 2013).
Yksi syy kirjoittaa kirjoista on etsiä niistä vaikutteita. Hauskimpia ovat tietysti vaikutteet, joista kirjailijat eivät itsekään ole tietoisia.
Vehkalan teoksen nimestä luulen löytäväni vihjeen. Daniil Harmsin vinksahtanut lyhytproosa on samaa sukua kuin Vehkalan teos. Myös Franz Kafkan miniatyyrinovellit ja aforistiset tekstinpätkät tulivat lukiessa mieleen.
Omilla jaloillaan Eräitä harmillisia tarinoita silti seisoo. Kafkaan ja Harmsiin verrattuna Vehkalan lyhytproosa on ärjympää ja karumpaa. ”Lopuksi kerron että Helsingin Maunulassa eräs avohoitopotilas seisoo S-marketin poistoilmaritilän edessä ja nauttii suunnattomasti olostaan. Niin että mitä SINÄ siellä kitiset?” (s. 104)
Jokainen tarina, jos näitä tekstejä voi tarinoiksi kutsua, päättyy kapiteelilla kirjoitettuun sanaan LOPPU.
Pistää miettimään.
”Ainoastaan se länsimaisen yhtenäiskulttuurin osa-alue joka suosii jalkaväkimiinoja, saattaa pelastaa Kiinan suomettumisen pururadalta.” (s.77)
Ai niin. Vehkala tunnetaan myös divarimaailman kapitalistina, joka kolmella antikvariaatillaan hallitsee Helsingin markkinoita. Tähän lempeä hymiö.
1 Comment
Kirjallisuuden katveissa tapahtuu kiinnostavia. Hyvä kirjoitus.
Divarit ovat kirjallisuuden muisti.