Pitkät jäähyväiset eli salapuvussa filosofiksi ja kuinka yliopistosta pääsee pois

Jarkko Tontti: Pitkät jäähyväiset eli salapuvussa filosofiksi ja kuinka yliopistosta pääsee pois

Teoksessa Markku Roinila (toim.): Miten meistä tuli filosofian tohtoreita. Suomen filosofinen yhdistys 2010.

Filosofia tuli elämääni 1980-luvun lopussa Tampereen klassillisessa lukiossa. Filosofian kurssia opetti Reijo Ylimys, joka liikkui suvereenisti humanioran kaikilla aloilla. Opetus oli suurelta osin silkkaa sokratiikkaa, ääneen pohdiskelua ja keskustelua. Teimme esitelmän työryhmän kera Spinozasta, luulen muistavani. Jatkopohdinta opettajan kanssa jatkui toisinaan Tampereen rautatieaseman pubissa. Reijo Ylimyksen opissa samaan aikaan olivat myös Tuukka Tomperi ja Tommi Wallenius, jotka molemmat päätyivät opiskelemaan filosofiaa yliopistossa.

Muutin Helsinkiin syksyllä 1991. Olin päässyt opiskelemaan sekä oikeustieteelliseen että humanistiseen tiedekuntaan, jälkimmäiseen pääaineenani klassillinen filologia. Kreikan tai latinan opintoja en koskaan aloittanut.

Luettuani vuoden juridiikkaa totesin, ettei se ihmiselle riitä. Vaihdoin humanistisen tiedekunnan pääaineeni klassillisesta filologiasta teoreettiseen filosofiaan. Aloitin opinnot syksyllä 1992. Esa Saarinen toivotti meidät valovoimaisella tyylillään tervetulleiksi ja Ilpo Halosen logiikan peruskurssilla opin minkälaista filosofiaa laitoksella harjoitetaan. Ensimmäisen vuoden opiskelijoiden tutor-ryhmässämme oli mukana muuan Pekka Himanen, joka taisi jo hahmotella väitöskirjaansa. Mieleeni ovat jääneet Mikko Yrjönsuuren filosofian historian luennot ja S. Albert Kivisen kurssi ontologiasta. Jo lukioaikana olin törmännyt Kivisen kirjoittamaan kauhunovelliin Keskiyön mato Ikaalisissa, joka oli ilmestynyt scifi-lehti Portissa (3/1987). Novelli on Kivisen kestävin panos suomalaiseen hengeneloon.

Filosofiaa olin tosin opiskellut jo edellisenä vuonna oikeustieteellisessä tiedekunnassa, jossa oli vielä tuolloin filosofian lehtorin virka. Sitä hoiti Hannu Sivenius. Hänen kurssinsa Chaïm Perelmanin argumentaatioteoriasta oli ensimmäinen luento, jolle olen yliopistossa osallistunut. Suuri osa juristiopiskelijoista suhtautui pakollisiin filosofian opintoihin turhautuneesti tai halveksien. Minuun kurssi jätti jälkensä.

Lukuvuodeksi 1993-1994 pääsin vaihto-opiskelemaan Edinburghin yliopistoon Skotlantiin. 1990-luvun alussa kansainvälinen opiskelijavaihto oli vielä harvinaista ja muistan lävitseni humahtaneen riemun kun sain ilmoituksen hyväksymisestä. Vaihtoon lähtijöitä oli niin vähän, että Helsingin yliopisto kustansi kaikille viikon mittaisen kielikurssin ja täysihoidon Suitian kartanossa. Kurssilla tapasin nykyisen puolisoni Maijastina Kahloksen, joka oli lähdössä klassillisen filologian jatko-opiskelijaksi Lontooseen. Melkoinen osa vuodesta kului Express-bussissa Edinburgh-Lontoo -välillä.

Kuten Helsingissä, myös Edinburghissa opiskelin juridiikkaa ja filosofiaa. Kontrasti Suomen harvapiirteiseen menoon oli melkoinen. Olin ehtinyt tottua massaluentoihin ja tenttimiseen ilman minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta opettajaan. Edinburghissa filosofian kursseilla sen sijaan istuttiin luentojen lisäksi opettajan työhuoneessa viiden hengen porukalla keskustelemassa luentojen aiheista viikosta viikkoon. Lisäksi kirjoitettiin esseitä, lähiluettiin tekstejä ja lopulta tentittiinkin. Oikeustieteellisessä tiedekunnassa ero Helsingin yliopiston tasoon oli vielä suurempi. Nautin täysin siemauksin oikeusfilosofi Neil MacCormickin opetuksesta ja keskusteluista pienryhmissä laitoksen opettajien johdolla. 22-vuotiaaseen Kekkosslovakian kasvattiin vuosi vaikutti monella tavalla, ei pelkästään akateemisesti. Edinburghissa sain aimo annoksen analyyttista filosofiaa parhaimmillaan. Näin mihin se loistavimmillaan pystyy, mutta myös sen rajat, sen mistä se vaikenee.

Analyyttisen filosofian rajoituksiin havahtumiseen vaikutti myös toinen seikka. Joululomalla 1993 Tuukka Tomperi tuuppasi Tampereen YO-talolla käteeni lapun, jossa mainostettiin perusteilla olevaa filosofista aikakauslehteä niin & näin’iä. Tilasin lehden ja luin sitä silmät ymmyrkäisinä edinburghilaisessa opiskelijakopperossani. Aloin aavistella, että filosofia voi olla jotain ihan muuta.

Palattuani Helsinkiin huomasin, että Suomessakin on oppiaine nimeltään oikeusfilosofia. Sitä oli mahdollista lukea paitsi oikeustieteellisessä, myös valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Minä pääsykokeeseen. Olin muistaakseni ainoa henkilö, joka tuona vuonna pääsi sisään valtiotieteelliseen tiedekuntaan ensisijaisena pääaineena käytännöllinen filosofia. Muut olisivat halunneet lukemaan viestintää. Tämä pantiin tervetuliaistilaisuudessa kulmakarvoja nostellen merkille. Jossain vaiheessa työskentelin laitoksella tutkimusavustajana, mikä tarkoitti kopiokoneen käyttäjän tointa toimistosihteeri Tuula Pietilän apulaisena. Olli Loukolan proseminaarissa, Matti Sintosen gradu-seminaarissa ja muissa riennoissa tutustuin muun muassa Teemu Toppiseen, Petri Ylikoskeen ja Antti Kauppiseen, joiden filosofiseen tarkkasilmäisyyteen tykästyin.

Oikeustieteen kandidaatiksi valmistuin helmikuussa 1996. Ilmoittauduin saman tien jatko-opiskelijaksi pääaineenani oikeusteoria. Jatkoin myös filosofian, historian ja kirjallisuustieteen opintoja. Jatkotutkimusaiheeksi kirjasin hermeneuttisen oikeusfilosofian. Työnohjaajaksi tuli yleisen oikeustieteen professori Hannu Tapani Klami.

Valmistumisen jälkeen olin jonkin aikaa töissä oikeusministeriössä, mutta syksyllä 1996 suuntasin taas ulkomaille, Brysseliin. Minut oli hyväksytty poikkitieteelliseen oikeusteorian jatkokoulutusohjelmaan, josta vastasivat yhdessä ranskankielinen Saint-Louisin yliopisto ja flaaminkielinen Kathlolieke Universiteit Brussels.

Jatko-opinnot Brysselissä olivat yhtä tärisyttävä kokemus kuin oli ollut vuosi Edinburghissa. Helsingin yliopisto vaikutti jälleen kovin ahtaalta ja provinsiaaliselta. Brysselin jatkokoulutusohjelman ydin olivat eri puolilta maailmaa tulevat opettajat. Kukin piti seminaarin erikoisalastaan. Tunnelma oli sähäkkä ja mitä innovatiivisin. Epämääräinen hahmotelmani filosofisen hermeneutiikan ja oikeusteorian tulkintaproblematiikan yhdistämisestä sai muotonsa. Keskeinen opettaja ja lopputyöni ohjaaja oli Saint-Louisin professori François Ost, joka oli koulutukseltaan sekä filosofi että juristi ja opiskellut Paul Ricœurin johdolla. Omat harrastukseni hermeneutiikassa, lähinnä Hans-Georg Gadamerin töiden parissa, saivat päivityksen ja pääsin sisälle hermeneuttisen filosofian ajankohtaisiin keskusteluihin.

Palattuani Suomeen ryhdyin kirjoittamaan väitöskirjaani. Apurahoitusta tuli silloin ja tällöin. Sukkuloin yhä oikeustieteen ja filosofian välillä. Tein pro-gradun filosofisesta hermeneutiikasta Matti Sintoselle, työn toinen tarkastaja oli Kristian Klockars. Osallistuin Suomen oikeusfilosofisen yhdistyksen Sofy:n toimintaan. Yhdessä puheenjohtaja Heta Gyllingin kanssa toimitimme artikkelikokoelman Filosofien oikeus I-II, jossa käytiin läpi filosofien oikeutta koskevaa ajattelua Platonista Derridaan.

Muodollista työn ohjausta tärkeämpi filosofisen kouliintumisen tapa oli itseopiskelu. Esimerkiksi poikkitieteellinen Heidegger-piiri, jossa Oleminen ja aika käytiin pikkutarkasti läpi. Heidegger-piiriin osallistuivat ainakin Turo-Kimmo Lehtonen, Marke Europaeus, Petri Berndtson, Tarja Roinila, Merja Hintsa, Virpi Lehtinen ja Miika Luoto.

Välillä kävin myös niin sanotuissa oikeissa töissä eli suoritin tuomioistuinharjoittelun Espoon käräjäoikeudessa. Siellä havahduin kahteen asiaan. Ensiksikin siihen, että vastoin yleistä käsitystä Franz Kafka ei ole symbolistinen vaan realistinen kirjailija. Toiseksi siihen, että vastoin yleistä käsitystä professori Aulis Aarnio on merkittävä hahmo suomalaisen oikeudellisen elämän kannalta. Ilman hänen kirjoittamiaan perhe- ja perintöoikeuden käytännön käsikirjoja aherrus käräjäoikeudessa olisi ollut monin verroin työläämpää kuin se oli.

Teoreettisen ajattelun suhteen sen sijaan hakeuduin ulkomaille. Filosofista opintopiiriä oikeustieteen opiskelijoille vetäneen Panu Minkkisen kautta olin tutustunut Humboldt Universtitätin professoriin Felix Herzogiin. Hänen avullaan sain stipendin jatko-opintoihin Saksaan vuodeksi 2001. Berliinissä rusikoin väitöskirjani loppusuoralle ja perehdyin saksalaiseen oikeushermeneutiikkaan, muun muassa Arthur Kaufmannin ajatteluun.

Saksassa aloin aavistaa, että olen väärällä alalla. Kirjakaupasta mukaani oli tarttunut romaani Der Vorleser. Kirjoittaja oli hallinto-oikeuden ja oikeusfilosofian professori Bernhard Schlink. En tiennyt, että kirja oli kansainvälinen bestseller, josta on myöhemmin tehty myös Hollywood-filmatisointi. Lukija oli moninverroin oivaltavampi teksti ihmisenä olemisen peruskysymyksistä kuin samaan aikaan lukemani teoreettiset kirjat kuten Paul Ricœurin La Mémoire, l’histoire, l’oubli, juridisemmista teoksista puhumattakaan. Samaan aikaan vuosia jatkunut kirjoittamisharrastukseni oli yllättäen johtanut tuloksiin; sain Berliiniin tiedon, että runojani oli hyväksytty julkaistavaksi kirjallisuuslehdessä. Päätin kokeilla onko minusta kirjailijaksi.

Uranvaihtoon ilmaantui käytännöllisiäkin kannustimia. Minulle ilmoitettiin Helsingistä, etten saanut hakemaani yleisen oikeustieteen assistentuuria, vaikka olin ainoa hakijoista, joka teki viran alaan kuuluvaa tutkimusta. Virkaan oli nimetty toisen aineen jatko-opiskelija, oikeushistorioitsija Toomas Kotkas. Saatuani asiaa koskevat paperit minulle valkeni, että laitoksen esimies, oikeushistorian professori Jukka Kekkonen oli silmää räpäyttämättä esittänyt omaa oppilastaan toisen oppiaineen virkaan. Ja saanut tahtonsa läpi tiedekuntaneuvostossa. Tiedekunnan nuoret tutkijat jättivät päätökseen jyrkkäsävyisen eriävän mielipiteen, jossa todettiin minulla olevan ylivoimainen pätevyys ja äimisteltiin miten virkaan voidaan esittää toisen alan tutkijaa.

Tuumin hetken tulevaisuuttani. Jos jäisin tutkijaksi oikeustieteelliseen tiedekuntaan, joutuisin viettämään loppuelämäni samassa työpaikassa Jukka Kekkosen ja muiden hänen kaltaistensa ihmisten kanssa. Juristitutkijoiden, jotka puhuvat mielellään yleviä oikeudesta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta joiden omat puuhat ovat mitä ovat. Seura tekee kaltaisekseen. Halusinko ottaa riskin, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua aamulla partaa ajaessani peilistä näkyisi Jukka Kekkosen oloinen ihminen? Oli hyvin mahdollista, että minustakin tulisi katkera, vanheneva yliopistojuristi, nahistuva päärynä, jolla ei ole muuta iloa elämässä kuin epärehelliset manööverit tiedepolitiikassa. Vastausta ei tarvinnut kauaa pohtia.

Suomeen palattuani kiirehdin väitöskirjan valmiiksi. Hannu Tapani Klami oli kuollut ja työni ohjaajaksi tuli professori Kevät Nousiainen. Kommentteja käsikirjoituksesta sain lisäksi Kaarlo Tuorilta, Ari Hirvoselta, Kimmo Nuotiolta ja Panu Minkkiseltä. Tutkimuksen poikkitieteellisen luonteen vuoksi tarvittiin kaksi vastaväittäjää. Juridisesta puolesta huolehti Juha Pöyhönen ja filosofisesta vastaväittämisestä Jussi Kotkavirta. Kevät Nousiainen toimi kustoksena. Väitöstilaisuus pidettiin 22.3.2002 Porthanian salissa IV. Se oli sellainen kuin väitöstilaisuudet ovat. Muutama aito kysymys, paljon teatteria.

Väitöksen jälkeen muokkasin väitöskirjasta monografian. Asuin jonkin aikaa Pariisissa, jossa kävin Jacques Derridan seminaarissa. Derrida käsitteli sattumalta aihetta, joka sivusi teokseni yhtä juonnetta, ajallisuutta Heideggerin ajattelussa. Kirja ilmestyi vuonna 2004 brittiläisen Ashgaten kustantamana nimellä Right and Prejudice – Prolegomena to a Hermeneutical Philosophy of Law. Se sai hyvän kansainvälisen vastaanoton. Professori Adam Gearey kirjoitti arvostelussaan: ”…bold and powerful…Tontti writes with clarity and passion…a challenging intervention in jurisprudence.” Olen kirjaan edelleen kohtuullisen tyytyväinen. Yritin välttää erityistieteilijöiden väitöskirjojen perusongelman eli sen, että vain esitellään valittua filosofista lähtökohtaa ja sovelletaan sitä kuuliaisesti oman tieteenalan kysymyksiin. Pyristelin kohti rikkaampaa dialogia. Kysyin gadamerilais-ricœurilaisessä hengessä, mitä annettavaa juridisen tulkinnan käytännöillä ja teorialla on filosofiselle hermeneutiikalle.

Olin myös mukana niin & näin –lehden toimituksessa ja toimitin hermeneutiikkaa käsittelevän artikkelikokoelman Tulkinnasta toiseen Vastapainolle. Vanhojen koulukaverieni Tuukka Tomperin ja Tommi Walleniuksen kautta tutustuin lehden toimituksessa Kimmo Jylhämöön, Jarkko S. Tuusvuoreen, Ville Lähteeseen, Sami Syrjämäkeen ja Reijo Kupiaiseen. Erityisesti vaikutuin Tere Vadénin ajattelun monipuolisuudesta.

Kun kirjaprojektit valmistuivat, jätin yliopiston taakseni. Lähdin töihin eduskuntaan, Vihreän eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteeriksi. Politiikan ytimessä työstin kaunokirjallisia projektejani eteenpäin. Esikoisrunokokoelmani Vuosikirja ilmestyi Otavan kustantamana keväällä 2006 ja sai kiittävän vastaanoton. Sen kannustamana jättäydyin pois virkatöistä. Seuraavan kirjani, romaanin Luokkakokous myötä vakuutuin, että päätös oli oikea.

Minua on kuluneina vuosina houkuteltu takaisin tutkijaksi oikeustieteelliseen tiedekuntaan, mutta olen pitänyt mielessäni Jukka Kekkosen. Ja monituiset muut syyt, joiden vuoksi yliopistojen laitokset ovat usein surullisia paikkoja.

Filosofia on minulle edelleen rakas harrastus, vaikka suhtaudun nykyään hivenen epäillen teoreettisen puheen mahdollisuuksiin. Tai kuten Arne Hirdman asian on laittanut: Runoilijoilla on hallussaan helmet – filosofeilla nauhat.

Jarkko Tontti